Munaravilla maaliin

Munaravilla maaliin

kirjoittajan kipuilua

Intohimona kirjoittaminen. Juttuja laidasta laitaan: karvakorvista, kaksijalkaisista, lenkkeilystä, maalaisidyllistä tai sen puutteesta, musiikista... lista on loputon, pääasia on kirjoittaminen.
https://www.blogit.fi/munaravilla-maaliin/seuraa

Namaste

Mitä diipimpää sitä kriipimpääPosted by Rytmirouva Sun, April 01, 2018 12:58:41
Neljänkympin kriisin oireita on ollut havaittavissa jo jonkun aikaa Rytmirouvan elämässä ja botuliininhuuruinen viikko yhdistettynä vaaralliseen laskettelukimaraan, sai silmäni vihdoin aukeamaan ja ymmärtämään elämän rajallisuuden. Tarkan harkinnan tuloksena olen päättänyt levittää siipeni ja perustaa sivuelinkeinon tukemaan maidontuotantoa!


Muutaman lehmän myynti mahdollistaa yhden navetannurkan muuntamisen joogastudioksi. Piirustukset ovat valmiina ja Insinööri tärisee innosta päästessään hajottamaan navettaa ja rakentamaan rauhan tyyssijaa ihan pihapiiriin. Insinöörin innostus on tullut hieman yllätyksenä ja iloni oli suuri, hänen tarjouduttua vapaaehtoiseksi järjestämään hengellisiä, sielun hyvinvointiin tähtääviä retriittejä joogastudion yhteyteen. Suitsukkeet on tilattu ja varauksia otetaan vastaan.

Itse olen vihdoin neljänkymmenen vuoden jälkeen ymmärtänyt, että maltti on valttia ja rauhoittuminen oman kehon kuulemiseen on avain onneen. Laskettelusuksien kanteista ei enää lennä kipinää ja lenkkeily vaihtuu lepoon ja rauhaan. Pikaisen tutkiskelun perusteella olen erityisen innostunut "Sahaja-joogasta", joka on meditaatiotekniikka joka perustuu itseoivallukseen ja kundalinin herättämiseen. Kiinnostukseni juuri tähän joogamuotoon herätti tieto, että sahajajoogit kertovat tuntevansa kundalinin käsissään ja päälaellaan viileänä tuulena. En malta odottaa "hienorakenteiseen eli ei-fyysiseen energiakehoon liittyvän elämänvoiman" hulmuttavan tukkaani ja pistelevän käsiäni.

Kylmiltään en tietenkään voi moiseen ponnistukseen ryhtyä, joten Insinöörin ja lasten hurratessa vieressä, varasin neljän viikon matkan Intiaan, joogan alkulähteille. Toki Suomessakin olisi mahdollista opiskella sertifioiduksi kundaliinijoogaopettajaksi, mutta olen päättänyt paneutua opiskeluun huolella ja kenenpä muun olisi yhtä helppoa irtautua töistään neljäksi viikoksi Intian matkaa varten kuin minun? Kissat, koirat, hevoset, lehmät, lapset ja puoliso pärjäävät varmasti vallan mainiosti ilman läsnäoloani. Karjanhoitaja erityisesti innostui matkastani ja teroittaa kynsiään neljän viikon työputkea varten.

Rytmirouvan joogastudio avaa ovensa alkukesästä ja tulette yllättymään taidoistani. Edelleen harkitsen kynttiläpajan perustamista studion yhteyteen, saisi ikään kuin kaksi kärpästä yhdellä iskulla, mutta se varmistuu vasta tuonnempana. Varmaa on kuitenkin, että hevoset eivät sovellu lainkaan yhteen uuden minäni kanssa, joten olen päättänyt vaihtaa hevoset vuohiin.

Oikein rauhallista ja levollista huhtikuuta kaikille, kuunnelkaa kehoanne 🙏☺️



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post119

Botox

Mitä diipimpää sitä kriipimpääPosted by Rytmirouva Tue, March 20, 2018 09:50:02
Epäröin pitkään tämän postauksen kirjoittamista ja julkaisua, mutta kun ollaan kerran bloggaamaan ryhdytty, tehdäänpä se sitten kunnolla ja tongitaan kaikki pohjamutia myöten.


Suunnitelmani oli täällä blogissa paljastaa omituisuuksistani vain aivastelu ja kuuhulluus ja jättää loput luurangot kaappiin, mutta kolistellaanpa nyt sitten loputkin esiin kun sopiva tilaisuus aukesi. Minä kärsin järjettömästä kainaloiden liikahikoilusta (hyperhidrosis). En nyt puhu mistään pikkuisen hankalasta vaivasta vaan todella isosta ongelmasta, joka hankaloittaa jokapäiväistä elämää. Vaivalla ei ole mitään tekemistä normaalin urheiluun, kuumuuteen tai jännittämiseen liittyvän hikoilun kanssa, vaan hikeä valuu kuin vettä vain ihan milloin sattuu ja miten sattuu. Kaikki deodorantit voi laittaa säkkiin ja upottaa järveen, oli mikä tahansa tripledry tai rexona, hyöty on nolla.

Yli kymmenen vuotta sitten satuin lukemaan jostain lehdestä artikkelin, jossa kerrottiin botuliinin käytöstä liikahikoilun estoon. Aloin selvittämään asiaa ja se vaatikin hieman ponnisteluja, täällä periferiassa kukaan ei ollut kuullutkaan moisesta. Onnistuin viimein saamaan käsiini lääkärin ihan lähikaupungista, joka tiesi asiasta jotain ja lupautui pistelemään botuliinia kainaloihini. Siitä lähtien olen noin kerran vuodessa marssinut lääkäriin ja ottanut Botox-pistoksia kainaloihini. Toimenpide on simppeli ja nopea, reilu kymmenkunta pistosta per kainalo Botoxia ihon alle. Määrät ovat pieniä ja pistos vastaa ampiaisen pistoa, eli ei kovin miellyttävää mutta ihan siedettävissä olevaa kuitenkin. Vaikutus on dramaattinen, botuliini lamauttaa hikirauhaset ja hikoilu loppuu kokonaan. Vaikutusaika on yksilöllinen, mutta minun tapauksessa hikoilu loppui aina lähes vuodeksi.

Viikko sitten koitti vuosittaisen botuliiniannoksen aika, tuttuun tapaan tutulle lääkärille ja injektiot kainaloihin. Toimenpide oli nopea ja helppo, alkuvuosista poiketen en enää edes jännittänyt pistoksia ja kaikki hoitui rutiinilla. Ongelmani olisi taas vuodeksi poispyyhkäisty ja vaatetushuolia ei olisi.

20 minuuttia hoidon jälkeen olin jo autossa hyvää vauhtia menossa kaupungille muille asioille kun oloni muuttui todella omituiseksi. Raajat muuttuivat veteliksi ja hengitys ei kulkenut. Ajoin auton parkkiin ja päätin kulkea loppumatkan päämääränäni olevaan apteekkiin jalan. Oloni muuttui hetki hetkeltä huonommaksi ja kun viimein kompastelin apteekkiin, ambulanssi tilattiin käden käänteessä. Koko kroppani oli velliä, syke miljoona, en saanut henkeä ja hiki valui nyt muualtakin kuin kainaloista. Kohtaus kesti noin puoli tuntia ja oli äärimmäisen epämiellyttävä.

Viikon mittainen painajainen oli saanut alkunsa ja "kohtauksia" sateli pitkin viikkoa. Lääkäreiden mahdottomuus myöntää, että lääkkeillä olisi mitään negatiivisia sivuvaikutuksia, oli käsinkosketeltavaa. Ajelin ambulanssilla sairaalasta toiseen ja joka paikassa lääkärit yhtenä rintamana pitivät mahdottomuutena, että oireeni johtuisivat Botoxista. Plastiikkakirurgit ja neurologit ymmärrän, he käyttävät Botoxia jatkuvasti työssään niin kauneusvirheiden korjaamiseen kuin vakavien sairauksien hoitoon, mutta sydän- ja sisätautilääkärin astuminen samaan remmiin sai otsasuoneni tykyttämään.

Keskussairaalassa oireeni otettiin kuitenkin vakavasti ja systemaattisesti poissuljettiin vakavia ja henkeä uhkaavia vaihtoehtoja. Joka kerta kun näin vilahduksenkin lääkäristä, yritin pihisten kertoa vaivojeni johtuvan Botoxista, mutta ketään ei kiinnostanut. Yhtä kaikki, sain melko perusteellisen terveystarkastuksen keuhkokuvauksen, sydämen ultraäänen ja kaiken kattavien verikokeiden muodossa. Olin kaikkien testien, kuvausten ja kokeiden mukaan terve kuin pukki, ainoa särö oli takykardia.

Sydämen ympärivuorokautinen seuranta näytti sydämeni tekevän tiheälyöntisyyspiikkejä omia aikojaan. Sain siirron sydänosastolle ja neljäntenä päivänä pistosten jälkeen oloni muuttui niin huonoksi, että olin enemmän kuin tyytyväinen jokaisesta anturista ja piuhasta joita kroppaani oli kytketty. Ekg-laite kärrättiin luokseni tuon tuosta, mutta rytmihäiriöitä ei missään vaiheessa löydetty, sydän vain kiihdytteli ja kaasutteli mielensä mukaan. Pelkästään takykardia olisi ehkä ollut siedettävämpi kestää, vaikea sanoa, mutta hengitysvaikeudet ja koko kropan "velttoushalvaus" tekivät kohtauksista äärimmäisen epämiellyttäviä ja pelottavia.

Jo pelkkä ajatus hermomyrkystä elimistössä on pelottava. Mitä on tapahtunut? Miten aine vaikuttaa ja varsinkin mitä se tekee jatkossa? Muuttuuko hengitysvaikeudet yhä pahemmiksi ja kestääkö pumppuni kaiken tämän ryllytyksen? Lääkärit eivät suostuneet kuuntelemaan huoliani, koska Botox- kortti ei heidän mukaansa ollut käytettävissä. Pari ystävääni ja Insinööri tekivät myyräntyötä ja ystävämme googlen avulla osumia löytyi, varsinkin maailmalta. Itse en halunnut asiaa tutkia ja ystävillenikin sanoin, että mikäli kuolemantapauksia löytyy, älkää kertoko.

Viikon aikana kohtauksia oli kahdeksan, ne kestivät noin puoli tuntia, lukuunottamatta neljännen päivän kohtausta sydänosastolla, joka kesti 2,5 tuntia. Kohtausten välisen ajan olin uupunut ja hengitys oli työlästä lähes koko ajan. Diagnoosia en saanut, selittämätön takykardia ja lääkkeeksi beta-salpaaja. Kuudes päivä piikitysten jälkeen sujui jo kotona, mutta kohtaus iski lääkkeestä huolimatta. Beta-salpaaja piti sykkeen kurissa, mutta tuttuun tapaan henki ei kulkenut, raajat eivät toimineet ja hiki virtasi. Tuo kohtaus näyttää nyt kuitenkin jääneen viimeiseksi, jäljellä on enää uupumus ja ajoittainen raskas hengitys. Beta-salpaajat heitin roskikseen, leposykkeeni on normaalisti melko alhainen ja beta-salpaajan kanssa luvut alkoivat valua turhankin alas. Insinööri tosin lohdutti, että nollaan on vielä pitkä matka.

Lukijoiden kalastus tai skandaalinhakuisuus on kaukana siitä, mitä minä bloggaamiseltani haluan, mutta Botoxin tai minkä tahansa lääkkeen sivuvaikutukset ovat varmasti melko vaiettua tietoa, ainakin jos lääkärit saisivat päättää. Lääkärien ylenkatse varsinkin motivoi minua tämän tarinan kirjoittamiseen, eikä haittaa yhtään vaikka mahdollisimman moni tämän lukisikin. Viikko oli pelottava ja oireet rajuja, lääkärien jankutus siitä, että mitättömän pienet määrät Botoxia ihon alle pistettynä kaukana kaikista verisuonista on vaaratonta, ei auttanut hädässäni ja tuntui epäreilulta. En tiedä miksi tai minne Botoxia turahti. Hermoon? Kuitenkin pääsi vereen? Imusolmuke? En totta totisesti ole lääkäri ja näistä asioista olisin halunnut keskustella jonkun asiantuntijan kanssa, mutta se osoittautui täysin mahdottomaksi.

Kokemani perusteella en suosittele Botoxia yhtikäs kellekään. Tiedän, että ainetta käytetään vakavien sairauksien hoidossa ja silloin tilanne on toinen, mutta kauneuskirurgiassa miettisin kyllä tarkkaan. Itselläni hiki saa virrata ja mietin vuoden päästä keinoja siihen, ehkä jotain uutta on kymmenen vuoden aikana keksitty.

Tämä blogi vaikenee nyt viikoksi. Kerään vielä pari päivää voimia ja sitten lähden vuoden odotetuimmalle lomalle. Huolissaan ei tarvitse olla, olen maailman parhaassa seurassa ja voitte olla varmoja, että minusta pidetään hyvää huolta ❤️







  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post116

Sydämeni osuman sai

Mitä diipimpää sitä kriipimpääPosted by Rytmirouva Sat, March 17, 2018 16:01:42
Rytmirouvalla on nyt takanaan elämänsä rankin ja samalla pelottavin viikko. Apteekin tiskille rojahtaminen oli vain alkusoittoa alkavan viikon rumballe ja ambulanssi tuli tutuksi vielä useampaan kertaan.

Kotiutuminen paikallisesta ensiavusta kesti reilun tunnin, sen jälkeen pyysin Insinööriä viemään minut takaisin kiireen vilkkaa. Nukkuminen tuntui kaukaiselta ajatukselta pumpun hakatessa, hien valuessa ja hengityksen takutessa. Toisella visiitillä en enää löytänyt hauskoja puolia päivystyksen tohinasta, oma vointi oli kehno ja papparaisten toilailut eivät enää naurattaneet. Aamun valjetessa lääkäri totesi minut kaikin puolin terveeksi ja komensi kotiin ohjeena soittaa ambulanssi, jos olo menee oikein huonoksi.

Erilaisten käänteiden jälkeen päädyin kuitenkin pykälää isompaan lasarettiin ja keskussairaalassa alettiinkin tehokkaan järjestelmällisesti tutkimaan vaivojani. Keuhkoveritulppa oli todennäköisin vaihtoehto ja selvästi lääkäreiden suurin huoli. Tiesittekö muuten, että se pystytään tarkistamaan verikokeella? Minä en tiennyt, mutta nyt tiedän ja tämä tulppatesti näytti, että en ole saamassa keuhkoveritulppaa. PAITSI, että on olemassa pieni ryhmä ihmisiä, joiden verestä tulppatesti ei näytä oikeaa tulosta, eivätkä lääkärit voi tietää, kuulunko esim. minä juuri siihen pieneen ryhmään. Siis täh? Minun logiikalla testi on silloin aika hyödytön.

Oireet olivat kuitenkin niin ilmeiset, että seuraavaksi keuhkojen viipalekuvaukseen mars! Tähän hetkeen mennessä suoneni olivat jo täynnä reikiä ja verivarastot ehtyneet pullotolkulla, mutta nyt hoitaja tuli luokseni koivuhalon kokoinen neula kädessään ja hieman pahoitteleva ilme kasvoillaan. Varjoaine on sen verran paksua, että se vaatii vähän isomman neulan. Ohjeeksi annettu "älä taivuta kättä" oli turha, koitappa itse taivuttaa kättä, jonka sisään on tungettu taipeen kohdalle jättiläismäinen neula. Kuvaus itsessään oli nopea, varjoaine hulahti nopeasti ja tehokkaasti jättineulan läpi elimistööni aiheuttaen vekkulin lämmön tunteen. Lähes yhtä vekkuli oli tunne pienestä pissavahingosta, mutta hoitajan ennakkovaroituksesta päättelin, että housut ovat yhä kuivat. Kuvasta kuitenkin kävi ilmi, että en ole saamassa keuhkoveritulppaa ja keuhkot olivat kaikin puolin oikein terveet.

Seuraavaksi otettiin työn alle sydän, erilaiset lätkät, piuhat ja rensselit tulivat tutuiksi. Makasin kytkettynä monitoriin ja välillä kannoin mukanani seurantalaitetta. Tapani pyöriä kuin väkkärä öisin sängyssä ei ollut hyvä tapa kaikkien piuhojen kannalta, huoli antureiden kiinnipysymisestä ei silti vaikuttanut yölliseen elämääni ja aamulla hoitaja oli hikisempi kuin minä selvitellessään piuhasotkuja.

Siirto sydänosastolle sai sydämeni lopullisesti villiintymään ja totesin olevani oikeassa paikassa. Samana päivänä vointini meni niin huonoksi, että hälytin siipan paikalle pitämään kädestä kiinni. Monitorin valehtelemattomat luvut kertoivat kyllä, että jäisin henkiin, mutta olo ei ollut sen mukainen. Illalla vihdoin voinnin helpottaessa, peruin kaikki tulevat menoni varmana siitä, että voin siirtää muuttokuormani sairaalaan.

Tilanteet kuitenkin muuttuvat nopeasti ja seuraavana päivänä sain lääkkeet hillittömästi rummuttavalle pumpulleni ja käskyn painua kotiin. Minut on siis nyt viipalekuvattu, sydän on ultraäänellä todettu oikein toimivaksi ja mallikelpoiseksi, sydänfilmi otettiin niin monta kertaa, että rapsuttelen antureiden liimajälkiä vielä juhannuksenakin irti nahasta. Kaikki mahdolliset verikokeet on tehty ja viimeisen sairaala-aamun labra kysyikin minulta, onkohan verta vielä jäljellä. Hyvä että oli, sillä hän vei vaatimattomat seitsemän pulloa.

Pieni pilleri vaikuttaisi nyt kuitenkin olevan avain onneen ja olo on kohentunut huomattavasti. Kotona hipsuttelu on ihan parasta viiden päivän sairaalaelon jälkeen, rutistelen ja halailen lapsia ja kiusaan Insinööriä kyllästymiseen asti. Jää nähtäväksi keksinkö mitään kirjoitettavaa sohvalla makailusta. Todennäköisesti keksin.



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post115

Kirjoittajan kipuilua

Mitä diipimpää sitä kriipimpääPosted by Rytmirouva Sun, January 28, 2018 21:45:24
Ryhtyessäni kirjoittamaan tätä blogia, tavoitteeni oli vain päästä kirjoittamaan. Nautin sanojen järjestelystä ja pyrin kirjoittamaan hyvää äidinkieltä. En tosin laiskuuttani jaksa tarkistaa jokaista pilkkua tai yhdyssanaa, kuten varmasti tarkimmat ovat huomanneetkin. En suonut ajatustakaan mahdollisille lukijoille tai niiden puuttumiselle, halusin vain kirjoittaa. Kirjoitan ihan mistä sattuu ja mitä huvittaa, ajattelematta lainkaan mikä olisi vetävää tai sopivaa.


En ole sielultani bloggaaja, sivut ovat varmasti sekavat ja kuvia ei juurikaan ole. Olen huono ja haluton valokuvaaja, jos kuvia on pakko ottaa, delegoin tehtävän yleensä jollekin taitavammalle. Sivuston käyttö on muutenkin tervanjuontia, hetken vielä kun kirjoittelen, kukaan ei enää (itseni mukaan lukien) löydä mitään arkistojen kätköistä. Yritin joku aika sitten tutkia mahdollisuutta arkistoida viime vuoden kirjoitukset omaan paikkaansa vuosiluvun alle. Ja kyseessä todellakin oli yritys, kärsivällisyyteni loppui ensimetreillä.

Blogini sivusto valikoitui sattumalta, iso plussa on se, että osaan helposti kännykällä lisätä ja muokata tekstejä. Silloin harvoin kun laitan kuvia, sekin käy helposti. Olen aika tunari tietokoneiden ja kännyköiden kanssa, suurin syy siihen on saman katon alla majailevat atknörtit. Insinööri on kävelevä tietokone- ja kännykkäohjekirja (olen aika varma, että hän syntyi kännykkä kourassa) eivätkä pikkuinsinöörit jää paljon huonommaksi. Joten siinä vaiheessa kun ongelmia on ilmennyt tai jotain erityistä on pitänyt tehdä näillä laitteilla, olen vain jättänyt hommat muiden huoleksi.

Pahoittelut siis sivuston pahenevasta sekavuudesta, muutosta ei näillä näkyvin ole luvassa. Jossain vaiheessa mietin, pitäisikö blogi vaihtaa toisenlaiselle sivulle, mutta uuvuin jo pelkästä ajatuksesta. Pitkän tähtäimen suunnitelmana on värvätä Rakkain Lapsi blogiassariksi, voisin pelkästään kirjoitella näitä höpöhöpöjuttuja ja lapsi voisi huolehtia sivujen ylläpidosta. En tosin ole vielä kertonut lapselle suunnitelmasta ja pahoin pelkään, että hän ei hypähtele riemusta uudesta luottamustehtävästä.

Minulla ei myöskään ole pienintäkään käsitystä, minkä verran näillä jutuillani on lukijoita. Sivustoni ei ole kuullutkaan mistään kävijälaskureista, enkä keksi (tai jaksa edes miettiä) miten sen saisi selville. Mutta terkut kuitenkin äidille, isälle, siskolle, lapsille, anopille ja tädille sekä muutamalle muulle sukulaiselle ja ystävälle, joiden tiedän täällä käyvän kurkkimassa. Kiitokset teille, jotka kiikutte kyydissäni mukana. Välillä kaasu pohjassa ojan kautta suoraan penkkaan ja välillä pakki päällä peltiä ruttuun. Kiitos ja anteeksi, viiden kuukauden kaahauksen jälkeen tuntuu, että bloggaus jatkuu myös seuraavat viisi kuukautta.



  • Comments(3)//www.munaravia.fi/#post95

Minä elän

Mitä diipimpää sitä kriipimpääPosted by Rytmirouva Sun, December 31, 2017 16:14:57
Ensin ajattelin jättää vuoden vaihtumisen kokonaan huomioimatta täällä blogissa, mutta ehkä kuitenkin jonkinlainen analyysi menneeseen olisi paikallaan. Mitään syväluotausta Rytmirouvan sielunmaisemaan ei ole luvassa ja jatkossakin blogi pysyy hyvän mielen sanahelinänä, joten popparit voi viedä takaisin kaappiin.


Mennyt vuosi on ollut selkeästi erilainen ja samalla ehkä jonkinlainen vedenjakaja elämässäni. Suurin syy tähän on oma aika. Lapset ovat aikuistuneet, kaksi vanhinta eivät oikeastaan tarvitse minua enää mihinkään, tai ainakaan he eivät tarvitse aikaani. Uskon ja toivon, että äiti kuitenkin olemassaolollaan on tärkeä. Nuorimmaisen harrastus kilparatsastuksen parissa on ollut jäähyllä ratsun vammojen takia, joten jatkuvat kilpailuissa ja valmennuksissa ramppaamiset eivät myöskään aiheuta kalenterimerkintöjä.

Aiemmin olen myös itse säännöllisesti kiivennyt hevosen selkään tai keikkunut kärryillä perässä, nyt nekin puhteet ovat jääneet unholaan. Muita mainitsemisen arvoisia harrastuksia minulla ei ole juuri ollutkaan ja hevoset ovatkin haukanneet kaiken liikenevän ajan niin kauan kuin muistan.

Alkuvuodesta siis heräsin tilanteeseen, että minulla on oikeasti aikaa. Ihan omaa aikaa, jota voin käyttää miten tahdon. Vuosien vammakierteen jälkeen selän pullistumat olivat vihdoin kuivuneet kasaan ja sijoiltaan nuljahtelevat polvetkin tuntuivat pysyvän paikallaan. Ei varmasti järkevin lajivalinta polvivammaiselle, mutta en nyt muutenkaan mahdu samaan lauseeseen järkevän kanssa, joten lenkkipolulle mars! Olen lähes vuoden juoksennellut ympäriinsä lähimetsissä ja viime aikoina juoksumatolla, enkä ole katunut lajivalintaa kertaakaan. Kroppakin on lähes kestänyt hölköttelyn ja ennen kaikkea polvet ovat ehkä jopa paremmassa kunnossa kuin keväällä.

Olen lukenut, kuunnellut musiikkia ja pitänyt enemmän yhteyttä ystäviini kuin moneen vuoteen. Ja ennen kaikkea olen kirjoittanut tätä blogia. Tuntuu tavallaan hassulta kirjoittaa tarinoita omasta elämästä kenen tahansa luettavaksi. Olen vuosien saatossa miettinyt blogin kirjoittamista monesti, mutta ajankohta oli oikea vasta nyt. Nuorempana mietin liikaa muiden ihmisten mielipiteitä ja mahdollisia ajatuksia minusta, voiko turhempaan aikaansa käyttää? Sama ominaisuus olisi estänyt blogin pitämisen, mutta onnekseni olen vuosien mittaan oppinut tykkäämään itsestäni niin paljon, ettei muiden tykkäämisillä enää niin ole väliä.

Lupaan uutenakin vuotena tykätä minusta ja olla oma itseni, siitäkin huolimatta, että en kaikkia pysty miellyttämään. I do not Apologize!



  • Comments(2)//www.munaravia.fi/#post82

Murheen mailla

Mitä diipimpää sitä kriipimpääPosted by Rytmirouva Sun, November 05, 2017 15:55:49
Oletko joskus salaa mielessäsi hymähdellyt kanssaeläjien murheille? Tai et edes välttämättä niin salaa, olet jopa saattanut huomauttaa turhanpäiväisten asioiden murehtimisesta. Pitäähän asioilla olla jonkunlaiset mittasuhteet, vai mitä?


Onko toisen huoli tai murhe isompi tai pienempi kuin jonkun toisen? Miksei olisi, onhan täysin eri asia sairastaa parantumatonta tautia tai menettää perheenjäsen kuin tuskailla hankalaa ihottumaa tai jäniksen syömiä omenapuita. Nopeasti ajateltuna ja laajassa perspektiivissä näin onkin. Ihminen aina hetken muistaa arvostaa perusasioiden hyvyyttä kun joutuu läheltä näkemään elämää mullistavia onnettomuuksia tai sairautta. Joskus kauempaakin näkeminen riittää.

Minulle kaukaa nähty riitti pysyvään arvostukseen. Kaakkois-Aasian tsunamissa menehtyi laulaja Aki Sirkesalon mukana koko hänen perheensä. Omassa elämässäni oli paljon yhtymäkohtia, etenkin lasten osalta, Sirkesalon perheeseen. Julkisuuden henkilö, jota en ollut koskaan edes tavannut, tuli uniini ja itkin lasten kohtaloa. Ihan yhtä lailla hotellin aamiaisella olisin voinut olla minä perheeni kanssa. Jonkin aikaa tsunamin jälkeen vahdin lapsiani kuin haukka ja vain heidän katseleminen sai kyyneleet silmiini. Varmaa on, että siitä lähtien olen halaillut lapsiani niin paljon, että he melkein nykyään juoksevat karkuun kun tulen kohti kädet ojossa.

Elämän ja arjen arvostuksesta huolimatta, murehdin arkipäivän asioita kuin kuka tahansa. Huolet ovat aina ihmisen omia ja oman kokoisia, eikä läheltä katsottuna kenenkään murheet ole eri suuruisia kuin jonkun toisen. Ihmiseltä ei voi vaatia, että omenapuista tai ihottumasta murehtiminen on kiellettyä, koska naapurilla on talo palanut. Jokainen meistä kokee huolet ja murheet juuri omalla kohdallaan ja omassa elämässään. Ne eivät ole keskenään vertailukelpoisia millään tavalla ja niiden paino harteilla on juuri sen verran kuin ihmisestä itsestä tuntuu.

Väärin asennettu vessanpytty, sairaan lapsen äidin huoli, jäniksen popsima omenapuu, yrityksen konkurssi, rengasrikko, omaishoitajan väsymys, lemmikin kuolema, lapsen kuolema, väärä tapetti...

Varmaa on, että murheet painivat eri sarjoissa. Mutta mihin sarjaan sattuma sinut heittää on arpapeliä ja ihan jokaisen sarjan murheet tuntuvat kantajastaan raskailta.



  • Comments(1)//www.munaravia.fi/#post48

Love my life

Mitä diipimpää sitä kriipimpääPosted by Rytmirouva Mon, October 23, 2017 13:46:44
Kuinka paljon teet elämässäsi asioita joista et tykkää? Kuinka paljon elämässäsi on ihmisiä, joiden seuraa et erityisemmin arvosta? Oletko ylipäänsä miettinyt moisia asioita? Minä olen.


Minä en pidä huonoista käytöstavoista. En missään tilanteissa. Ärsyynnyn epäkohteliaista ihmisistä ja peruskäytöstapojen puute saa otsasuoneni pullistelemaan. Kiitos, ole hyvä, hei, näkemiin ja päivää ovat hyvin lyhyitä sanoja. Hymy on vielä helpompi, ei tarvitse edes sanoa mitään.

Helpottaakseni otsasuoneni elämää, olen vain yksinkertaisesti häivyttänyt epämieluisat ihmiset elämästäni. Elämä on lyhyt ja haluan viettää sen sellaisten ihmisten parissa, joiden seurasta nautin ja voin olla oma itseni. Ystäväpiirini on pieni mutta sitäkin laadukkaampi, minulla on monta olkapäätä, mitä vasten nojata ja useampi puhelinnumero, mihin voin soittaa vaikka keskellä yötä.

Samat säännöt ovat voimassa myös ja ennen kaikkea kotona. Ystävällinen käytös, kiittäminen, hymy ja anteeksi pyytäminen ovat tärkeimmillään kotona. Ne ihmiset, jotka ovat kaikkein lähimpiä ja joiden kanssa vietät eniten aikaa, ansaitsevat parasta kohtelua. Se unohtuu liian helposti. Raskas työpäivä ja yhtä hymyä asiakkaille tai työkavereille, jutustelua ja nauramista. Sitten kotiin kiukuttelemaan ja olemaan väsynyt. Toki ymmärrettävää ja tiettyyn pisteeseen asti hyväksyttävää, kunhan ei jää pysyväksi ratkaisuksi.

Ja ne lomat! Heti kun jälkikasvu alkoi ymmärtää puhetta, olen tehnyt selväksi, että kukaan ei koskaan pilaa muiden lomaa turhalla kiukuttelulla. Kiukut hoidetaan kotona. Olemme eksyneet, sairastuneet, hukanneet matkalaukkuja, taas eksyneet, tilanneet paskaa ruokaa ja ajaneet monet kerrat harhaan. Uima-altaan vesi on ollut jäistä, huoneessa on ollut torakoita, tuli ripuli ja hammassärky. Asioita joille ei voi mitään ja kiukuttelu on turhaa, huumori auttaa ja sillä on kaikesta selvitty ja todella suosittelen muitakin kokeilemaan samaa.

Kymmenisen vuotta sitten päätin myös lopettaa epämieluisten asioiden tekemisen. Huonot kirjat ja elokuvat jätän kesken heti, en käy vesijuoksussa tai telttaretkillä. Hankkiuduin eroon kaikista luottamustehtävistä enkä ota uusia. En käy mustikassa enkä missään tapauksessa kokouksissa (paitsi hevoset). Kuopiota pohjoisemmaksi matkustan vain ja ainoastaan laskettelemaan. Enkä missään tapauksessa rasita itseäni stressaamalla rikkaruohoista, villakoirista tai vessanpytyn kannen asennosta. Toki käyn hammaslääkärissä (ja siellä toisessa paikassa), mutta muuten olen aika onnistuneesti saanut suodatettua tylsät jutut elämästäni.

Tämän kaiken toteuttaminen oli yllättävän helppoa. Kotiin jääminen ja sitkeä ja johdonmukainen kieltäytyminen kaikista mahdollisista kissanristiäisistä ja johtokuntapaikoista on tuottanut tulosta. Tilakokomme on aiheuttanut kaikenlaista kiinnostusta ja samassa hässäkässä lopetimme myös lehtihaastattelujen antamisen ja tilavierailijoiden vastaanottamisen.

Ihmisiä en mitenkään ole savustanut ulos elämästäni, enkä tylyttämällä ottanut hajurakoa. Hyvänpäivän tutut vain katoavat kun erakoidut omiin oloihisi. Ohjenuorana olen käyttänyt myös lapsille teroittamaani mantraa: kaikista ihmisistä ei ole pakko tykätä, mutta käyttäytyä pitää osata.

Kompromisseja toki täytyy tehdä ja velvollisuudet hoitaa. Suosittelen kuitenkin vähän relaamista ja itsensä kuuntelua, oravanpyörästä ei tarvitse välttämättä kokonaan hypätä pois, riittää kun vähän hidastaa.



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post36

Terveiset sinne taivaaseen

Mitä diipimpää sitä kriipimpääPosted by Rytmirouva Tue, October 17, 2017 22:51:23
Blogini tarkoitus on tuottaa hyvää mieltä ja iloa, niin itselleni kuin lukijoille. Olen kuitenkin pari päivää ollut surullinen ja olen itsekin yllättynyt, kuinka kova tarve minulla on siitä kirjoittaa. Tässä aiheessa ei ole mitään iloista eikä positiivista, päinvastoin.


Ystäväni kuoli. Emme olleet läheisiä, mutta koin hänet kuitenkin enemmän ystävänä kuin tuttavana. En edes ehtinyt tuntea häntä kovin pitkään emmekä nähneet kovin usein ja ehkä juuri sen takia olen hämmentynyt, miksi koen surun niin voimakkaana.

Ehkä siksi, että koin jonkinlaista sielunkumppanuutta. Hän oli aina kohtelias, huomaavainen ja kaikille ystävällinen. Sellainen ihminen, kuin minäkin pyrin olemaan ja opetan lapsiani olemaan. Keskustelu ihmisen kanssa, joka on aidosti kiinnostunut sinusta ja sanomisistasi, on antoisaa ja mieltä lämmittävää, eikä ollenkaan itsestäänselvyys nykypäivänä.

Hän kohteli ihmisiä samanarvoisesti ja oli huomaavainen kaikille vauvasta vaariin. Hän osasi lohduttaa vastoinkäymisten hetkellä ja tsemppasi kun tsemppiä tarvittiin. Päällimmäisenä muistona hänestä kuitenkin jäi loistava huumorintaju, oikeaan paikkaan oikeaan aikaan pamautetut vitsit upposivat kaikkiin, aina hyvällä maulla, loukkaamatta ketään. Tällaisena minä hänet koin ja muistan.

Lähtöön en ollut osannut varautua, en usko että moni muukaan, se tuli yllätyksenä ja nopeasti. Olen surullinen herkän ja ihanan ihmisen poismenosta ja suren läheisten taakkaa. Minä kaukainen etäystävä koen surun ja menetyksen voimakkaana, mitä se sitten on kaikkein lähimmille?

Toivon rauhaa ja rakkautta sinulle ystäväni, missä ikinä oletkaan.



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post32
Next »