Munaravilla maaliin

Munaravilla maaliin

kirjoittajan kipuilua

Intohimona kirjoittaminen. Juttuja laidasta laitaan: karvakorvista, kaksijalkaisista, lenkkeilystä, maalaisidyllistä tai sen puutteesta, musiikista... lista on loputon, pääasia on kirjoittaminen.
https://www.blogit.fi/munaravilla-maaliin/seuraa

Minttu sekä Ville

Musa ja KirjatPosted by Rytmirouva Sat, February 17, 2018 18:21:29
Kevään toinen toistaan odotetumpien rientojen putki avautui viikko sitten Nosturissa ja sai musiikkipainotteisen jatkon heti eilen, kun pääsin ihailemani Jonna Tervomaan keikalle. Matka oli pitkä, pimeä ja jäinen mutta erinomaisen kannattava, hei hei Anton Kabanen, ihastukseni kohde vaihtui juuri!


Atmosfäärin ero Nosturiin oli shokeeraava, ensimmäisenä mieleen tuli jenkkileffat, joissa matkalaiset eksyvät pitkällä aavikkotaipaleella yksinäiseen kuppilaan, jonka muutama kanta-asiakas tuijottaa pahaenteisesti muukalaista tuoppiensa takaa, Hämärästä aamunkoittoon tyyppisesti. Vastaanotto toki oli lämpimämpi, mutta sijainti keskellä ei mitään ja paikan ulkomuoto hämmensivät. Yleisöä valui paikalle hitaasti ja vähän, kuppilan sijainnilla lienee vaikutusta asiaan. Pari paikallista velikultaa toki yritti parhaansa luodakseen tunnelmaa, ihminen voi olla yllättävän kovassa humalassa ja silti pysyä tolpillaan. Vauhti korjaa virheet sanonta ei pitänyt paikkaansa tässä tapauksessa.

Illan tähti saapui paikalle ilmeenkään värähtämättä, vaikka tupa lähes kumisi tyhjyyttään. Ammattilaisen ottein Jonna keräsi lauman lavan eteen ja totta tosiaan, heti tuli tunnelmaa ja yleisön määrä tuplaantui kun kaikki eksyneet lampaat löysivät paikkansa. Yllätyksenä tuli Jonnan loistava huumorintaju: musta huumori ja sarkasmi löysivät paikkansa ja välispiikkien venyminen ei haitannut, vaan päinvastoin, saimme mehevät naurut monta kertaa. En ole varma, oliko kompurointi Jonnan ja bändin välillä normaalia vai keikkatauosta johtuvaa ruostetta. Itse artisti kertoi tekevänsä bändille esteratoja sotkemalla biisilistaa, yhtä kaikki, biisien uudelleen järjestely kuitenkin loi aikaa pitkille välispiikeille ja olen melko varma, että Jonna menestyisi loistavasti myös stand up hommissa.

Uusimman albumin kappaleet olivat vahvasti edustettuina, kuten toivoinkin. Suosituimmat ja soitetuimmat hitit olivat toki mukana myös ja niitä oli yllättävän paljon. Ystäväni oli etukäteen vakuuttunut, että hän ehkä tunnistaa yhden tai kaksi Tervomaan biisiä (Mintun ja Villen lisäksi) ja olikin keikan loputtua yllättynyt kuinka monta tuttua kipaletta kuuli illan aikana, eikä "Minttu sekä Ville" edes kuulunut niihin.

Laulajana Tervomaa on timanttia. Kappaleet soivat virheettömästi ja Jonnan upea, hieman raspinen ääni oli upeaa kuultavaa. Väärät vaatteet, Disco Melancholia, Ennen aikojaan, Ääni on minun, Uudet jumalat ja viimeisenä kuultu Oo mun kaa kuulostivat livenä vielä paremmilta kuin levyllä konsanaan. Lauloin mukana sydämeni kyllyydestä ja se oli helppoa, koska osasin jokaisen biisin uusimmalta albumilta ulkoa, olen renkuttanut "Ääni" albumia ehkä enemmän kuin ainuttakaan levyä koskaan, tosin Eppujen "Valkoinen kupla" kaikella todennäköisyydellä edelleen pitää kärkisijaa.

Jonna jalkautui välittömästi keikan loputtua yleisön pariin ja oli äärimmäisen ystävällinen ja mukava. Hymy oli herkässä ja pinna oli katkeamaton myös tunnelmanluojien kanssa. Ruuhkaa tähden luokse ei ollut ja minäkin kirmasin juttusille, kehuin uusinta levyä ja kerroin osaavani kappaleet ulkoa, Jonnan vastaus "Huomasin", tuli kuitenkin hymyn kera, joten ehkä hoilotukseni ei häirinnyt illan pääesiintyjää.

Harmillista ykkösluokan artistin puolesta, että yleisö ei löytänyt paikalle, olisi nimittäin kannattanut. Minä voisin vallan mainiosti lähteä vaikka saman tien uudelle Tervomaan keikalle, ehkä kuitenkin joku muu paikka olisi parempi niin artistin kuin yleisön kannalta.
Pahoittelut, kuvan laatu on kuraa, mutta laitoinpahan nyt kuitenkin todistusaineistoksi.




  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post104

Born Again

Musa ja KirjatPosted by Rytmirouva Sun, February 11, 2018 13:48:54
Voiko rokkikukko olla sympaattinen, suloinen ja ihana? Kyllä voi! Anton Kabanen täyttää määreet ja voin julistaa, että olen ainakin monta päivää korviani myöten ihastunut liuhulettiseen kitaravirtuoosiin.


Maalaistytöt vastasivat pääkaupungin kutsuun ja suuntasimme eilen siskon kanssa metallibändi Beast in Blackin keikalle kulttuuri- ja monitoimitalo Nosturiin. Battle Beastin jättänyt armoitettu biisintekijä Anton Kabanen perusti 2015 uuden bändin ja ensimmäinen albumi tuli uunista ulos viime vuoden lopulla pitäen sisällään aikamoisen hittikimaran. Muu bändi on Kabaselle entuudestaan tuttuja muusikoita, vain laulaja Yannis Papadopoulos on Antonin löytö Youtubesta.

Tavastia on tuttu, mutta tämä oli ensivisiitti Nosturiin. Paikka vastasi jotakuinkin mielikuvia ja tunnelma oli taattu loppuunmyydyn keikan imuroidessa paikalle samanhenkistä porukkaa hyvällä fiiliksellä. Ulos muodostui pienoinen jono ja aika kului mukavasti yhteislaulun merkeissä, päästä varpaisiin tatuoidut uudet ystävämme laulattivat meitä hieman yllättäen Janne Hurmeen "Kirje" biisin tahtiin. Huomioiden tilaisuuden luonteen, yllättävän moni osasi sanat ulkoa. Minä en.

Perinteinen "eturiviin, maksoi mitä maksoi" taktiikka oli taas käytössä ja kyllä kannatti, silmänruualle on myös annettava sen ansaitsema arvo. Uudet eturivin ystävämme eivät olleet lähteneet keikalle sen kauempaa kuin Ranskasta, Venäjältä ja Porista, musiikki yhdistää. Porukka oli kaikin puolin vähemmän humalaista ja enemmän ystävällistä kuin ennakkoon oletin, vieressäni ihan eturivin tuntumassa oli fani pyörätuolissa, hän sai tilaa ja näköyhteydestä lavalle pidettiin huolta yleisön, ei järkkäreiden toimesta. Tosin iso plussa mille tahansa keikkapaikalle olisi, jos liikuntaesteisille olisi oma paikkansa lavan läheisyydessä, jo ihan turvallisuussyistä.

Keikka oli jäätävän hyvä, laulaja Yannis pieksee Bruce Dickinsonin mennen tullen (makuasioita...) enkä ihmettele, että Wasp savusti bändin käytöksellään ulos kiertueeltaan, olisihan noloa, jos lämppäri olisi kovempi kuin pääesiintyjä. Kabasen koko olemus lavalla huokui onnistumisen tunnetta ja tyytyväisyyttä, tehty työ on tuottanut tulosta ja yleisö todellakin palkitsi sen. Monesti bändien kiitellessä yleisöä, repliikeistä paistaa läpi rutiini ja uskottavuus häviää. Nyt ei hävinnyt ja koko bändistä välittyi kiitollisuus ja ilo illan onnistumisesta, aitouden väheneminen lienee väistämätöntä keikkamäärien lisääntyessä. Pitkä ja intensiivinen setti piti sisällään uuden Berserker-albumin biisien lisäksi muutaman vanhemman Kabasen kynän jäljen, mm. Touch in the night soi Yannikselta hienosti.

Juttutuokio erään Nosturin pitkäaikaisen järkkärin kanssa tosin palautti jalat maan pinnalle ja muistutti, että makuja on monenlaisia. Termi "kikkelirock" mainittiin ja laulajan korkealta ja kovaa tyyliä ei arvostettu. Kysymykseni Iron Maidenin paikasta hevimiehen sydämessä vastaus oli, että "vanhan liiton bändit on eri juttu". Hah, sanon minä!

Illan kruunasi bändin kiireetön ja sydämellinen jutustelu yleisön kanssa keikan jälkeen. Uusi rumpali Atte Palokangas ja Anton Kabanen onnistuivat hämmentämään kaikella suloisuudellaan ja ystävällisyydellään niin pahasti, että jopa minä jäin sanattomaksi. Se on jo jotain se. Kuvien ottamisen ja vuolaiden kehujeni jälkeen Kabasen symppis olemus huokui kysymystä "mistäs seuraavaksi jutellaan?" . Sama toistui jokaisen innokkaan fanin kohdalla ja kiireetön jutustelu tuntui uskomattomalta hengästyttävän keikan jälkeen. Uskoisin, että en ole ainoa ihailija, joka arvostaa ystävällisyyttä ja lähestyttävyyttä kenen tahansa muusikon ominaisuuksissa.

Ilta oli kaikin puolin upea: hyvää musiikkia, lavakarismaa, uusia ystäviä, yhteishenkeä ja tunnelmaa. Puhumattakaan A.Kabasen hymystä, joka pysyi yllä koko illan ja sulatti sydämeni.







  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post101

Kaikki se valo jota emme näe

Musa ja KirjatPosted by Rytmirouva Fri, January 26, 2018 10:02:14
Minä olen minimalisti, en ehkä kovin ankara sellainen mutta olenpahan kuitenkin. Lähipiiri ei uskalla pyytää muutto- tai siivousapua, koska "kuka niin järkyttävän turhia asioita viitsii säilyttää? (ja veks)". En säilyttele tavaroita tai muistoesineitä, lasten pakolliset kummilusikat ovat juuri ja juuri tallessa. Mutta on minullakin akilleen kantapääni. Kirjat.


En pysty luopumaan kirjoista, kerään niitä kuin harakka kiiltävää ja talo täyttyy pikkuhiljaa. Ennen remonttia kirjoja oli vaatekaapeissa, ullakolla, lattioilla... ihan kaikkialla. Remontin myötä yhteen huoneeseen tehtiin pari seinää pelkkää kirjahyllyä ja sain aarteeni kauniisti esille.

Ostelen myös pokkareita, alennusmyyntien kirjapinot kutsuvat luokseen ja hyllyt täyttyvät pehmeäkantisista, joita en välttämättä edes lue. Olen päättänyt alkaa lyhentämään jonoa ja lukea järjestelmällisesti kirjoja ihan omasta kirjahyllystä. Joululahjat selätettyäni, nappasin hyllystä umpimähkään yhden lukemattoman niteen ja käsiini osui Pulitzer palkittu Anthony Doerrin "Kaikki se valo jota emme näe". Hyvänen aika mikä helmi hyllyssäni on ollut koko ajan!

Kirjoittelen nykyään aika paljon muutakin, kuin tätä blogia ja olen alkanut sitä myötä kiinnittämään paljon huomiota siihen, että miten kirjoitetaan, en enää niinkään siihen, että mitä kirjoitetaan. Anthony Doerr osaa kirjoittaa käsittämättömän hyvin. Teksti on kuvailevaa, soljuvaa, helppoa ja miellyttävää lukea. Kateellisena olen käännellyt sivuja ja toivonut itselleni vastaavaa lahjaa.

Kielen kauneuden ja monimuotoisuuden lisäksi tarina on vangitseva. Kirja kertoo toisesta maailmansodasta, saksalaisesta Werner pojasta ja ranskalaisesta, sokeasta Marie-Laure tytöstä. Nuorten tarinat kulkevat eri teitä, kohtaamista odottaen ja kertoja sekä vuodet vaihtelevat, se ei kuitenkaa tee tarinasta sekavaa tai poukkoilevaa vaan tapahtumat pysyvät selkeästi oikeilla paikoillaan.

"Kaikki se valo jota emme näe" on ennen kaikkea kaunis kirja. Se on kuin maalaus, jota taiteilija on rauhallisin ja pitkin siveltimen vedoin työstänyt valmiiksi ilman pienintäkään kiireen tuntua. Sota-aiheesta huolimatta, kirja on myös täynnä toivoa ja hyvää.

Luin juuri yhden joululahjakirjan ennen Wernerin ja Marie-Lauren tarinaa. Sekin kertoi toisesta maailmansodasta ja ranskalaisten sinnittelystä miehityksen keskellä. Vaikka tuo kirja ei ollutkaan yhtä taidokkaasti kirjoitettu kuin "Kaikki se valo jota emme näe" on lopputulos kuitenkin sama: Sota on epäreilua kaikille, ei ole voittajia vaan pelkästään häviäjiä.




  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post94

What does this button do?

Musa ja KirjatPosted by Rytmirouva Fri, January 12, 2018 11:29:18
Kirkuvan lentäjän elämänkerta on nyt luettu ja päällimmäinen fiilis on ihmetys. Miten ihmeessä kukaan koskaan voi muistaa noin paljon yksityiskohtia elämästään? Pikkutarkka kerronta nimineen, paikkoineen ja päivämäärineen, vaatii vähintään päiväkirjaa sekä taustajoukkoja tuekseen. Minä muistan lapsuudesta ja nuoruudesta sen, että tykkäsin makaronilaatikosta ja että penkkaripäivänä oli helvetin kylmä (tästä en kyllä ole ihan varma). Muistamattomuuteni ei juurikaan vaivaa minua, sitä paitsi olen melko vakuuttunut, että onnellisen elämän salaisuus on huono muisti. Tosin elämänkerran kirjoittamisen voi unohtaa, makaronilaatikolla ja penkkaripäivän säällä ei pitkälle pötkitä.


Voin heti alkuun tunnustaa, että en ole koskaan kuulunut mihinkään Iron Maiden-lahkoon, sen enempää kuin siihen aikanaan hyvin suosittuun Dingo-lahkoonkaan. Missään nimessä bändi ei kuitenkaan vieraaksi jäänyt, siitä pitivät kotijoukot huolen. Lapsuudessa erään hyvinkin läheisen naapurihuoneen asukin seinät oli vuorattu Maidenin, Waspin, Dion ja kumppaneiden julisteilla ja ämyreistä tuuttasi pelkkää metallia. Minun huoneessa komeili puolen seinän kokoinen kuva Jari Puikkosesta, ja kyllä vain, luit ihan oikein ja kehtaan tunnustaa. Olin suuresti ihastunut Jari Puikkoseen.

Itse asiassa en lapsuudessa juurikaan osannut arvostaa Brucen veret seisauttavia ylä-ääniä ja Dio oli inhokkini. Sittemmin olen ottanut omakseni myös nämä kasarimoshaajat ja hassusti arvostan Ronnie James Dion korkeammalle laulajana kuin Dickinsonin konsanaan. Mutta ainahan mielenkiintoiset tarinat kolahtaa, joten Brucen elämänkerta oli luettava.

Ja voi hyvänen aika herran seikkailuja. Dickinson kuuluu selvästi tähän itselleni vieraaksi jääneeseen ihmistyyppiin, joka tekee kaiken mihin ryhtyy täysillä, päämäränä voitto tai suurenmoinen onnistuminen. Vähän niin kuin Brittien Vesa-Matti Loiri. Dickinson miekkaili menestyksekkäästi saarivaltion mestaruustasolla, toimi liikennelentäjänä, kirjoitti elokuva-käsikirjoituksia, novelleja sekä toimi radiojuontajana. Puhumattakaan pitkästä laulu-urasta, josta tietenkin tunnettuin rooli Maidenin solistina. Eikä pidä unohtaa, että Bruce on yhä täydessä iskussa, mitä kaikkea vielä onkaan luvassa...

Kirja on sarkastisella brittihuumorilla höystettyä maanläheistä kerrontaa, josta joko tykkää tai sitten ei, riippuu lukijasta. Rytmirouvan paljastukset kalpenee Brucen yksityiskohtaisen ulostetukkeen avaamisen kuvailun rinnalla. Sen verran voin paljastaa, että korkkiruuvin käyttöä apuna harkittiin, mutta ehkä viisaasti suunnitelma hylättiin. Harmittavasti hyvinkin avoimesta kerronnasta huolimatta, itse päähenkilö jää hieman etäiseksi. Paikoitellen kerronta on hieman väsähtänyttä, mutta lähtee kyllä heti lentoon kun liikutaan kirjailijan mukavuusalueilla: lentäminen ja miekkailu ovat selvästi herran sydäntä lähellä. Yksityiselämä loistaa poissaolollaan lapsuutta lukuunottamatta, jälkisanojen mukaan kirjasta olisi tullut liian pitkä jos mukaan olisi ympätty perhe-elämä. Katin kontit sanon minä, olisin mielelläni lukenut enemmänkin kuullakseni jotain paremmista puoliskoista.

Kirjan innoittamana olen renkuttanut Iron Maidenia luureista paljon viime aikoina, edelleenkään Bruce ei saa sydäntäni muljahtelemaan mutta hauskasti moniin biiseihin sai kirjan kautta kosketuspintaa ja tarinoita albumien takaa avautui. Innolla odotan kevään kulttuuripläjäystä Iron Maidenin keikan muodossa, jonne sisko sai minut (helposti) houkuteltua.

Kirjan nimi, "What does this button do?" sai minut kirjaa lukiessa tärisemään naurusta. Olen melko vakuuttunut, että lentäjät ovat oma rotunsa, ja heidän perustavaa laatua oleviin ominaisuuksiinsa kuuluu loputon uteliaisuus kaikenlaisia säätimiä, vipuja ja nappuloita kohtaan. Kokeilkaa vaikka jos tunnette lentäjiä (minä tunnen), kieltäkää koskemasta johonkin tekniseen vempaimeen ja erityisesti kieltäkää nappuloihin koskeminen. Arvaatteko lopputuloksen?



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post87

Tuntematon

Musa ja KirjatPosted by Rytmirouva Sat, December 30, 2017 18:37:14
Pyhä päätökseni saattaa Tuntemattoman Sotilaan luku-urakka loppuun ei meinaa pitää millään. Vuosikausiin en ole lukenut kirjoja, jotka eivät muutaman sivun jälkeen nappaa mukaansa, mutta tämän kivijalan kohdalla päätin tehdä poikkeuksen.


Nuorempana luin todella paljon ja klassikkoputkeen olisi hyvin voinut sisällyttää Tuntemattoman, mutta se vaan jotenkin jäi. Päätin Suomi 100 hengen nostattamana korjata tilanteen, mutta kylläpä on vaivalloista. Alkuperäinen takaraja urakan päätökseen oli luonnollisesti itsenäisyyspäivä ja homma edistyikin kohtuullisesti siihen asti, kunnes Rokka ilmestyi kuvioihin. Kaikki joiden mielestä on mukavaa lukea murteella kirjoitettua tekstiä, nostakoon kätensä ylös! Niinpä...

Lyhyellä bloggaajan kokemuksellani olen huomannut, että kommentteja teksteihin ei juuri heru. Tosin ainahan on mahdollista, että ei ole lukijoita niin kukapa kommentoisi. Luulen kuitenkin, että siskon ja parin ystävän lisäksi ainakin isä ja äiti seuraavat toilailujani. Näistä seikoista huolimatta tai juuri niiden takia uskallan täällä blogissa nyt julistaa, että minun mielestäni Tuntematon Sotilas on huono kirja. Piste.

Ymmärrän hyvin, että kirjasta on tehty elokuva. Opushan on lähes valmis käsikirjoitus leffaan, dialogia riittää ja päähenkilöt ovat helppoja siirtää valkokankaalle. Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, en toki tarkoita väheksyä Linnan teoksen merkitystä tai karulla tavalla todentuntuista tarinankerrontaa, mutta jos olet minun tavoin surkutellut kirjan lukematta jättämistä, niin älä. Elokuva on tässä tapauksessa viihdyttävämpi, jos nyt moista termiä ko aiheen teoksista saa käyttää.

Kirja lepää yhä yöpöydälläni odottaen sopivaa hetkeä. Joulupukki ilahdutti minua useammalla nidoksella ja päätin hetkeksi vaihtaa Rokan seikkailut Bruce Dickinsonin elämänkertaan. Ensimmäiset sivut Iron Maiden ikonin parissa toivat kummallisen tuttuuden tunteen. Muutama sivu lisää ja ymmärsin, että kirjoitustapa liippaa läheltä omaani. Rytmirouvan muistelot voisivat kuulostaa hieman samalta, tosin Brucen varsin vallaton elämä (sai muuten potkut opinahjosta nuorena miehenä tilattuaan kuorman paskaa opettajan pihalle) jättää Rytmirouvan kommellukset helposti varjoonsa. Minun hurjapäisin temppu taisi olla omenavarkaissa käynti naapurin puutarhassa.



  • Comments(2)//www.munaravia.fi/#post81

Amy Amy Amy

Musa ja KirjatPosted by Rytmirouva Sun, November 12, 2017 12:59:53
Jos saisit herätettyä henkiin yhden edesmenneen muusikon, kuka se olisi? Beethoven, John Lennon tai ehkä Elvis Presley? Minulle tämä on helppo, valitsen Amy Winehousen.


Eilen tarjoutui mahdollisuus päästä kuuntelemaan "Amy Winehouse tribuuttia" . Etukäteen en tiennyt bändistä tai solisteista mitään mutta sen verran sain selville, että pasuuna sekä saksofoni löytyvät illan instrumenteista ja että toinen solisteista on tänä vuonna palkittu Finnish Blues Awards-gaalassa vuoden tulokkaana. Näiden tietojen perusteella päättelin, että ehkä kannattaa lähteä paikan päälle vähän pidemmästäkin matkasta.

Todellakin kannatti. Bändi oli läksynsä tehnyt ja jälkikäteen tarkistettuna kokoonpano olikin rautaista ammattilaiskaartia. Pasuuna ja saksofoni toivat iltaan juuri sen, mitä Amyn R&B, soul ja funk-combo vaatii. Ilta vietiin läpi kahden solistin voimin, molemmat ottivat Amyn biisit hienosti haltuun mutta Emilia Sisco oli loistava! Ilta suorastaan räjäytettiin liikkeelle "Back to Black" biisillä, joka on suosikkini kaikista Amyn biiseistä ja jonka Sisco lauloi järisyttävän upeasti. Etukäteishuoli saappaiden koosta, joihin solistit joutuvat hyppäämään, oli poispyyhitty.

Musiikin vaikutus ihmiseen on ihmeellinen. Asiaa on tutkittu paljon ja google antaa osumia aiheesta loputtoman määrän. Mainitsemisen arvoisia lienee ainakin Kanadalaisen yliopiston tutkijoiden löytö, että mielimusiikki käynnistää aivoissa palkitsemisjärjestelmän - sen saman, joka tekee ruuasta ja seksistäkin nautinnollista. Ja että tutkimustuloksia musiikin terveydellisistä vaikutuksista löytyy koko ajan lisää, aivohalvauksesta toipumiseen sekä masennuksen hoitoon musiikki tutkitusti auttaa.

Eilisen perusteella minun masennukset saivat kyytiä pitkäksi aikaa ja mielihyvää tuli roppakaupalla. Rytmit olivat tarttuvia ja paikallaan oli vaikea pysyä. Oletteko katsoneet telkkarista Voice of Finlandia? Minä olen Elastinen, koko kroppa liikkuu musan mukana ja jos on pakko istua niin ylävartalo nykii kuin sähköiskuja saaneena. Normaalisti helpotan oloani vain yksinkertaisesti tanssimalla, mutta eilen päätin sivistyneesti keskittyä musan kuunteluun paikallaan istuen. Oli muuten vaikeaa, välillä oli noustava seisomaan että sai alaraajat mukaan liikkeeseen.

Hämärän peittoon jäi, oliko kokoonpano kasattu tätä yhtä keikkaa varten. Tuskin ja todellakin toivon, että muutkin Amy fanit pääsevät nauttimaan rytmeistä. Kahden tunnin setti sai endorfiinit jylläämään ja mielen palamaan pienille klubikeikoille, joille Amyn kaltaisten artistien biisit kuuluvatkin, vain tupakansavu puuttuu (hyvä niin). Hatun nosto yrittäjille, jotka jaksavat pieniä musaklubeja pitää pystyssä. Niitä ei ihan joka kaupungista löydy.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa Amysta enemmän, mutta jääköön toiseen kertaan. Hän on ansainnut ihan oman blogitekstin.

Edit. Juuri huomasin, että keikka Storyvillessä Helsingissä 5.12



  • Comments(1)//www.munaravia.fi/#post53

Matoja korvassa

Musa ja KirjatPosted by Rytmirouva Thu, October 12, 2017 16:14:27

Mistä tunnistaa kunnollisen korvamadon? Siitä, että se jyrskyttää korvakäytävässä useita viikkoja ja katoaa välillä vain tullakseen takaisin entistä sitkeämpänä. Todennäköisesti seuraava tieto sinetöi maineeni outouksien haalijana, mutta minä olen hyvin suosittu isäntäeliö korvamatoloisille. Enkä nyt todellakaan tarkoita biisejä, joita kaikkien päässä silloin tällöin jää svengaamaan, vaan puhun biiseistä, jotka ovat olleet seuranani useita vuosia. Jos kyseessä olisi lyhyempiaikainen tuttavuus, voitaisiin puhua symbioosista. Minäkin hyötyisin hyvästä musasta kunhan ei tarvitsisi yhtä ja samaa sävelmää kuunnella vuosikausia.

En tosiaan tiedä, onko ilmiö normaali? Tuskin, aina kun luulen, että jokin hassu ominaisuuteni on normaalia, olen väärässä. Useita vuosia mukanani kulkenut matonen on Abban ”Thank you for the music”. Vanhimmat lehmät osaavat tämän kipaleen ulkoa, tykkään lauleskella, hyräillä tai vihellellä navetassa. Nyt Abba on ollut poissa pitkään, mutta tämä kirjoitus lienee jonkinlainen kutsuhuuto, joten kohta taas jammaillaan länsinaapurin tahdissa.

Toinen yhtä sitkeä, mutta vähän tuoreempi tapaus on Steve Kekanan ”Raising my family”. Tämä on mysteeri, koska en ollut edes hiljattain kuullut koko biisiä kun se hyökkäsi kimppuuni. Tosin sisko kertoi huudattaneensa tätä sterkoista kun olin kakara, selittynee jotenkin sitä kautta. Biisi alkoi jossain vaiheessa kypsyttämään niin pahasti, että olen tehnyt siihen monet uudet sanoitukset. Sanoituksissa seikkailevat lehmät ja hevoset iloisesti sekaisin ja ihan suomen kielellä, vain kertosäkeen sävel on pysyvää.

Pysyviä matosia ei ole montaa. Kahden yllä mainitun lisäksi vain Eaglesin ”Hotel california” ja PMMP:n ”Pikkuveli”. Lyhytaikaisia korvamatoja sen sijaan on paljon ja usein.

Päässäni ei ole koskaan hiljaista, jos en ajattele niin laulan tai hyräilen jatkuvasti mielessäni. Tietenkin pään sisällä soivat biisit ovat niitä, mitä olen viime aikoina kuunnellut. Tällä hetkellä kumisee Don Huonot, kumisee jopa niin paljon, että lienee syytä vaihtaa kohta levyä. Korvamadoksi pesiytynyt Donkkaribiisi on ”Sydänpuu” 2014 versio, saa nähdä jääkö pysyväksi vai meneekö omille teilleen…









  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post28

Ääni on minun

Musa ja KirjatPosted by Rytmirouva Wed, September 20, 2017 18:40:58

Jatketaan vielä kerran musiikin parissa, Ylpön keikan jälkeiset päivät ovat kuluneet jonkinlaisessa musahorroksessa, luurit korvilla olen kävellyt päin seiniä ja unohdellut asioita. Yhtenä syynä tähän kultakalan keskittymiskykyyn on varmasti uusin artistilöytöni. Olen aina pitänyt todella paljon voimakkaista naisäänistä ja ulkomailta niitä onkin löytynyt helposti. Musiikkimaailman suurin menetys lienee Amy Winehouse, sääli kun parhaat lähtevät nuorena.

Suomessa tilanne on ollut hankalampi, Maija Vilkkumaan, Vesalan ja Maarit Hurmerinnan lisäksi en ainakaan näin äkkiä keksi muita, joista sen suuremmin pitäisin. Kunnes Jonna Tervomaa räjäytti potin uusimmalla albumillaan. Minun piti ihan kuunnella vanhat tuotannot läpi, että jos sittenkin olen vaan missannut jotain. En mielestäni ollut, tämä uusin albumi on ylivoimaisesti paras Tervomaan levyistä.

Harvoin minkään artistin levyltä löytyy jatkuvaa ilotulitusta, sekaan mahtuu vähän kehnompiakin kipaleita. Tervomaa on kyllä onnistunut vuolemaan kultaa ja jokainen biisi on kuuntelemisen arvoinen. Arvostusta lisää se, että nainen on tehnyt biisit itse. Normaalisti pidän aika suoraviivaisista sanoituksista ilman suuria arvoituksia ja kuuntelijan testausta, mutta niissäkin on tällä levyllä onnistuttu. Kun homma on muuten hanskassa, niin taiteellinen vapaus sallittakoon.

Todella vaikeaa nostaa mitään biisiä muiden yläpuolelle, ehkä kuitenkin suurimman vaikutuksen teki ”Väärät vaatteet”, nolottaa myöntää, mutta melkein liikutuin kun ensimmäistä kertaa kappaletta kuuntelin. ”Disco Melancholia" ja ”Oo mun kaa” ovat molemmat äärimmäisen kauniita kappaleita, joissa Tervomaan ääni soi kauniisti. ”Vaikuttavat aineet”, ”Uudet jumalat” ja ”Ääni on minun” kannattaa myös kuunnella kolmen ensimmäisenä mainitun lisäksi, jos ei jaksa koko levyä kahlata läpi.

Kirsikkana kakussa Tervomaan lauluun on selkeästi tullut syvyyttä ja särmää roppakaupalla lisää. Levy on huolella tehty ja todella mielenkiinnolla odotan jo mitä tuleman pitää. Kyllä me nelikymppiset naiset ollaan upeita!





  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post12
Next »