Munaravilla maaliin

Munaravilla maaliin

kirjoittajan kipuilua

Intohimona kirjoittaminen. Juttuja laidasta laitaan: karvakorvista, kaksijalkaisista, lenkkeilystä, maalaisidyllistä tai sen puutteesta, musiikista... lista on loputon, pääasia on kirjoittaminen.
https://www.blogit.fi/munaravilla-maaliin/seuraa

Matoja korvassa

Musa ja KirjatPosted by Rytmirouva Thu, October 12, 2017 16:14:27

Mistä tunnistaa kunnollisen korvamadon? Siitä, että se jyrskyttää korvakäytävässä useita viikkoja ja katoaa välillä vain tullakseen takaisin entistä sitkeämpänä. Todennäköisesti seuraava tieto sinetöi maineeni outouksien haalijana, mutta minä olen hyvin suosittu isäntäeliö korvamatoloisille. Enkä nyt todellakaan tarkoita biisejä, joita kaikkien päässä silloin tällöin jää svengaamaan, vaan puhun biiseistä, jotka ovat olleet seuranani useita vuosia. Jos kyseessä olisi lyhyempiaikainen tuttavuus, voitaisiin puhua symbioosista. Minäkin hyötyisin hyvästä musasta kunhan ei tarvitsisi yhtä ja samaa sävelmää kuunnella vuosikausia.

En tosiaan tiedä, onko ilmiö normaali? Tuskin, aina kun luulen, että jokin hassu ominaisuuteni on normaalia, olen väärässä. Useita vuosia mukanani kulkenut matonen on Abban ”Thank you for the music”. Vanhimmat lehmät osaavat tämän kipaleen ulkoa, tykkään lauleskella, hyräillä tai vihellellä navetassa. Nyt Abba on ollut poissa pitkään, mutta tämä kirjoitus lienee jonkinlainen kutsuhuuto, joten kohta taas jammaillaan länsinaapurin tahdissa.

Toinen yhtä sitkeä, mutta vähän tuoreempi tapaus on Steve Kekanan ”Raising my family”. Tämä on mysteeri, koska en ollut edes hiljattain kuullut koko biisiä kun se hyökkäsi kimppuuni. Tosin sisko kertoi huudattaneensa tätä sterkoista kun olin kakara, selittynee jotenkin sitä kautta. Biisi alkoi jossain vaiheessa kypsyttämään niin pahasti, että olen tehnyt siihen monet uudet sanoitukset. Sanoituksissa seikkailevat lehmät ja hevoset iloisesti sekaisin ja ihan suomen kielellä, vain kertosäkeen sävel on pysyvää.

Pysyviä matosia ei ole montaa. Kahden yllä mainitun lisäksi vain Eaglesin ”Hotel california” ja PMMP:n ”Pikkuveli”. Lyhytaikaisia korvamatoja sen sijaan on paljon ja usein.

Päässäni ei ole koskaan hiljaista, jos en ajattele niin laulan tai hyräilen jatkuvasti mielessäni. Tietenkin pään sisällä soivat biisit ovat niitä, mitä olen viime aikoina kuunnellut. Tällä hetkellä kumisee Don Huonot, kumisee jopa niin paljon, että lienee syytä vaihtaa kohta levyä. Korvamadoksi pesiytynyt Donkkaribiisi on ”Sydänpuu” 2014 versio, saa nähdä jääkö pysyväksi vai meneekö omille teilleen…









  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post28

Ääni on minun

Musa ja KirjatPosted by Rytmirouva Wed, September 20, 2017 18:40:58

Jatketaan vielä kerran musiikin parissa, Ylpön keikan jälkeiset päivät ovat kuluneet jonkinlaisessa musahorroksessa, luurit korvilla olen kävellyt päin seiniä ja unohdellut asioita. Yhtenä syynä tähän kultakalan keskittymiskykyyn on varmasti uusin artistilöytöni. Olen aina pitänyt todella paljon voimakkaista naisäänistä ja ulkomailta niitä onkin löytynyt helposti. Musiikkimaailman suurin menetys lienee Amy Winehouse, sääli kun parhaat lähtevät nuorena.

Suomessa tilanne on ollut hankalampi, Maija Vilkkumaan, Vesalan ja Maarit Hurmerinnan lisäksi en ainakaan näin äkkiä keksi muita, joista sen suuremmin pitäisin. Kunnes Jonna Tervomaa räjäytti potin uusimmalla albumillaan. Minun piti ihan kuunnella vanhat tuotannot läpi, että jos sittenkin olen vaan missannut jotain. En mielestäni ollut, tämä uusin albumi on ylivoimaisesti paras Tervomaan levyistä.

Harvoin minkään artistin levyltä löytyy jatkuvaa ilotulitusta, sekaan mahtuu vähän kehnompiakin kipaleita. Tervomaa on kyllä onnistunut vuolemaan kultaa ja jokainen biisi on kuuntelemisen arvoinen. Arvostusta lisää se, että nainen on tehnyt biisit itse. Normaalisti pidän aika suoraviivaisista sanoituksista ilman suuria arvoituksia ja kuuntelijan testausta, mutta niissäkin on tällä levyllä onnistuttu. Kun homma on muuten hanskassa, niin taiteellinen vapaus sallittakoon.

Todella vaikeaa nostaa mitään biisiä muiden yläpuolelle, ehkä kuitenkin suurimman vaikutuksen teki ”Väärät vaatteet”, nolottaa myöntää, mutta melkein liikutuin kun ensimmäistä kertaa kappaletta kuuntelin. ”Disco Melancholia" ja ”Oo mun kaa” ovat molemmat äärimmäisen kauniita kappaleita, joissa Tervomaan ääni soi kauniisti. ”Vaikuttavat aineet”, ”Uudet jumalat” ja ”Ääni on minun” kannattaa myös kuunnella kolmen ensimmäisenä mainitun lisäksi, jos ei jaksa koko levyä kahlata läpi.

Kirsikkana kakussa Tervomaan lauluun on selkeästi tullut syvyyttä ja särmää roppakaupalla lisää. Levy on huolella tehty ja todella mielenkiinnolla odotan jo mitä tuleman pitää. Kyllä me nelikymppiset naiset ollaan upeita!





  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post12

Music in Me

Musa ja KirjatPosted by Rytmirouva Sun, September 03, 2017 13:26:37

Olen aina pitänyt musiikista sen kaikissa muodoissa. Lapsena käydyt pianotunnit eivät kuitenkaan olleet menestys. Äiti oli varma, että pitkät ja hoikat pianistinsormeni ovat takuu lahjakkuudesta. Eivät olleet. Kahden vuoden takomisen jälkeen pystyin jopa käyttämään jokaista sormeani, kunhan olin ensin opetellut kappaleet huolella ulkoa. Katseen pitäminen nuoteissa ja soittaminen samanaikaisesti johti vääjäämättä fiaskoon.

Lukiossa roikuin kuoron mukana kolme vuotta. Se oli hauskaa niin kauan kun ymmärsin pysyä tiukasti oman äänialan laulajien ympäröimänä. Soppa oli valmis kun jouduin eri korkeudelta hoilottavan kuorotoverin viereen. Silloin kuitenkin ymmärsin, että laulamistakin voi harjoitella. Jos tietyt perusasiat ovat kunnossa ja sävelkorva toimii, niin treeniä vaan, laulaminen on hauskaa!

Eniten olen kuitenkin aina nauttinut musiikin kuuntelusta. Melkein kaikki käy, aina parempi jos on jonkinlainen melodia ja sanoista saa selvää. Lievää kapinahenkeä on kuitenkin aina ollut havaittavissa. 80-luvulla kavereiden leyhytellessä sifonkihuivejaan, minä teatraalisesti yökkäilin pusikossa julistaen, että en keksi ainuttakaan yhtä surkeaa laulajaa kuin Neumann. Tilanne ei sinällään ole muuttunut, nyt vain pystyn sanomaan saman yökkäilemättä.

Reggae vaihe kesti yllättävän pitkään. Isä ja poika Marley pauhasivat ämyreistä, kuvittelin itseni Jamaican palmujen alle ja haaveilin rastoista. Itse asiassa tykkään vieläkin aika tavalla letkeästä reggae-poljennosta. Enää en haaveile rastoista.

Musaa on tullut ja mennyt tyylilajien seuratessa toistaan. Koko ajan matkassa itsepäisesti on kuitenkin pysynyt suomirock. Eppu Normaali, Hassisen kone, Juliet Jonesin sydän, Sielun veljet, Neljä Ruusua, Popeda, Kolmas Nainen… lista on loputon. Ja kyllä, kuuntelen myös tuoreempaakin musaa, mutta nyt on vaan niin nostalginen olotila.

Nyt varttuneemmalla (ihana sana, en ole vanha tai keski-ikäinen) iällä olen varsinkin alkanut kiinnittää sanoituksiin huomiota. Aiemmin ei niin ollut väliä, oliko biiseissä sanomaa vai ei, mutta nykyään kuuntelen hyvinkin tarkkaan sanoituksia. Huomaan myös osaavani ulkoa huikean määrän biisejä, varsinkin Eput ja Hassisen kone taittuvat helposti. Vastaavasti tuoreempi musa tuottaa hankaluuksia, enkä kyllä ihmettele miksi!

”jos yhden päivän voisi olla
peloton kuin juovuksissa
kuiskata kuutta kieltä
liikkua kuin liukas kissa

yks päivä fobioitta
ottaa kiinni hämähäkistä
tarpeen tullen tapella ja
puolustaa vähäväkistä

jos yhden päivän voisi olla
tilanteissa napakasti
häpeemättä, hämmentymättä
hei tää ei oo paha rasti

viriili kuin viistoista–
vuotiaana limudiskossa
bailata puolapuissa
vauhtia kuin sisiliskossa

jos yhden päivän voisi olla
leijonana saalis suussa
rullata kuin nopsa picnic
sulaa tietä maaliskuussa

anteeksi antaa, armahtaa
ja nauraa ironiatta
surematta eilispäivää
huomisesta huolehtimatta

olisin sulle toiveista totta
valopallosi pimeään kulmaan
olisin viima siipesi alla
helppo ratkaisu piinaavaan pulmaan

olisin sulle toiveista totta
rauta-ankkuri tiukasti pohjaan
olisin viima siipesi alla
ja kun otteesi lipsuu mä ohjaan”

Noin, siinäpä esimerkki. Mikko Alatalon painajainen Tammerkosken yhteislauluiltoihin. Kaikki kunnia kuitenkin herra Tykille, ne tekee ketkä osaa.

Ikuinen kestosuosikkini Herra Ylppö kaikkine karmoineen ja ihmisineen kuitenkin ansaitsee pienen potkun polveen tai ainakin korvatillikan (tukkapölly ei onnistu). Haastattelussa herra kertoi ”kirjoittavansa vaan sitä samaa paskaa kuin aina” ja keikalla ihmettely ”kuka helvetti tulkitsee rock-lyriikoita” ei oikein fanin mieltä lämmitä.

Menköön vaan riffi edellä, mutta minä ainakin kuuntelen aika paljon sitä paskaa ja todellakin kuuntelen ja tulkitsen lyriikoita, hyvänen aika, minähän teen johtopäätökseni jo pelkästä biisin nimestä, saatikka koko tarinasta. Epäilen, että en ole yksin.







  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post3
« Previous