Munaravilla maaliin

Munaravilla maaliin

kirjoittajan kipuilua

Intohimona kirjoittaminen. Juttuja laidasta laitaan: karvakorvista, kaksijalkaisista, lenkkeilystä, maalaisidyllistä tai sen puutteesta, musiikista... lista on loputon, pääasia on kirjoittaminen.
https://www.blogit.fi/munaravilla-maaliin/seuraa

Avaruuslaiva

SekalaisetPosted by Rytmirouva Sun, February 04, 2018 16:51:34
Tämän tarinan ei pitänyt päätyä blogiin, se on eri tyyppinen ja kuuluu näihin minun "muihin kirjoituksiin". Noitalinna Huraa! on julkaissut hiljattain uutta musiikkia, joista viimeisimpänä "Avaruuslaiva" nimisen kipaleen. Kappale on kaunis ja sen myötä päätin kuitenkin julkaista hieman erilaisen blogitekstin. Ihanaa sunnuntaita teille kaikille smiley


Ulkona on pakkasta. Kaivan komerosta paksuimman toppatakin ja vedän pipon korville. Koirat odottavat innoissaan lähtömerkkiä ja pyörivät vinhasti jaloissani. Vielä hanskat käteen ja olemme valmiita.

Kävelen hiljakseen ja tarkkailen leikkiviä koiria, lumen narskunta kenkien alla resonoi rintakehään asti ja koirien temmellyksen äänet vaimenevat lumihangen syleilyssä. Talvi näyttää parhaimmat puolensa vain harvoin ja nyt on se harvoin. Olen aina rakastanut tähtiä, tähtikuviot taivaalla loistavat kuin ne vain voivat helmikuisena pakkasyönä loistaa. Otavan iso kauha haukkaa yötaivasta ja Pohjantähti loistaa kirkkaana. Tiesittekö, että Pohjantähti sijaitsee lähellä taivaannapaa? Taivaannapa paikkana aiheuttaa minulle samanlaisia vilunväristyksiä kuin Rohan, Gondor tai kaukainen galaksi. Jotain suurta, mystistä ja mahtipontista.

Jatkan kuljeskelua pakkasyössä, koirien leikki saa lumen pöllyämään ja etsin itselleni koskemattoman kohdan hangesta. Pylläytän itseni kinokseen ja tuijotan taivaalle kamppaillen vastaan halua tehdä lumienkeli. Olen tomera ja käytännönläheinen ihminen, en lainkaan lumienkeli-ihmisiä ja on jo riittävän omituista, että makaan hangessa ja tuijotan tähtiä. Mutta niin on aina ollut, tähdillä on hypnoottinen vaikutus ja niiden kirkkaus on parhaimmillaan pakkasyönä maaseudun pimeydessä. Olen nähnyt lukemattomia tähdenlentoja, tämä ei ole ensimmäinen kerta kun makaan hangessa tähtiä tuijottamassa.

Kömmin ylös hangesta ja kutsun koirat luokseni, pienin koira nostelee tassujaan kuin tanssien, luminen ja jäinen maa saa pikkuhauvan tassut palelemaan. Jatkamme kulkua vielä eteenpäin, koirat ilostuvat huomattuaan, että peruslenkin kääntöpaikka ohitetaan. Hengitys höyryää, niin minun kuin koirienkin ja pakkanen saa posket nipistelemään. Kävellessäkin tuijotan tähtiä ja reittini kiemurtelee kuin aamuöisen kapakkakulkijan.

Kenkien nastat iskeytyvät maahan, pureutuen napakasti lumen alla olevaan jäähän, vakuutusyhtiöt ovat tyhmiä kun eivät kustanna nastakenkiä kaikille. Minä olen kömpelö, kaatuilen ja kompastelen paljon. Riemuitsen nastojen tuomasta turvasta ja polkaisen uhmakkaasti askeleen toisensa perään jäiseen maahan, olen varma että kengät ovat pelastaneet minut monilta luunmurtumilta ja mustelmilta jo useana talvena.

Koirat pinkovat kaukana edellä ja metsänreuna nostattaa tumman seinän lumen ja kuutamon reunaan. Metsäpolku sukeltaa puiden sekaan kuin musta aukko ja kutsun koirat takaisin pimeydestä valoon, en pidä öisestä metsästä ja käännymme takaisin kotia kohti.

Tuttu reitti nostattaa muistoja, en lapsenakaan pitänyt pimeästä ja kotimatka mummolasta nosti ajoittain hiukset pystyyn. Serkku juoksi edeltä ja piiloutui puiden taakse hypätäkseen sopivalla hetkellä eteeni inkkarihuudon siivittämänä. Enää en pelkää ja muistot naurattaa.

Kotipihan valoissa tähdet katoavat, koirien vaimea temmellys muuttuu kimakaksi räksytykseksi ja lumous haihtuu. Tömistelen lumet kengistä ja vihellän koirat luokseni. Huomenna taas.



  • Comments(1)//www.munaravia.fi/#post99

Haavoittunut polvi

SekalaisetPosted by Rytmirouva Wed, January 31, 2018 17:06:16
Koin pari päivää sitten pienimuotoisen sydämenpysähdyksen. Olen useampaan otteeseen maininnut täällä blogissa lukuisat tuki- ja liikuntaelinvaivani, jotka nyt vihdoin ovat jättäneet minut rauhaan ja olen saanut juosta ja polkea, hyppiä ja loikkia niin paljon kuin vain olen ehtinyt ja jaksanut. Hetken ehdin jo luulla, että nyt se kaikki on mennyttä.


Useampi kuin yksi lääkäri on todennut, että polvilumpioni ovat niin löysät, että on suoranainen ihme, että ne ylipäänsä mitenkään pysyvät paikallaan. Ortopedi lohdutteli minua, että en pysty mitenkään ennakoimaan tai varautumaan mahdolliseen sijoiltaan menoon, yhtä lailla lumpio voi luiskahtaa sivuun bussissa penkiltä ylös noustessa kuin ihan arkiaskareissa. Kyseisen lohdutuksen vaikutus oli päinvastainen, edellisen sijoiltaan menon jälkeen olin kohtuullisen vauhkona polvieni kanssa ja suunnittelin pitkään jokaisen askeleen. Ainoa tapa ehkäistä uusiutumista, on pitää jalkojen lihakset kunnossa ja punttisali saikin minusta vakiasiakkaan.

Pari päivää sitten navetalla työn touhussa tein jonkun jännittävän sivumuuvin lehmiä väistellessäni. Polvesta kuului riks, raks ja poks ja Rytmirouvan laseja rikkova kirkaisu pelästytti lehmät päiväuniltaan. Kipu ei niinkään ollut syynä kiljumiseen, vaan pelästys mahdollisesta pahemmasta vauriosta. Silmissäni vilisti kaikki toinen toistaan odotetummat kevään suunnitelmat, jäisikö nyt kaikki toteutumatta ja makaisin taas kotona ortoosi koivessa? Edellisellä kerralla jouduin perumaan matkan New Yorkiin ystävien luokse.

Pian kuitenkin kävi ilmi, että lumpio on siellä missä pitääkin. Kipu ei kuitenkaan jättänyt rauhaan ja illan kinkkailtuani olin valmis purskahtamaan itkuun menetetyn polven vuoksi. Valmistauduin henkisesti seuraavan aamun lääkärikeikkaan ja mahdollisuuteen, että en pääse sängystä ylös ilman apuvoimia. Yllätys ja helpotus oli käsin kosketeltavaa aamulla kun polvi tuntui toimivan moitteetta. Hyppäsin sängystä jalkeille kuin metsäkauris (tai ehkä rusakko...) ja olin valmis veisaamaan kiitosvirttä kaikille maailman polvijumalille.

Pääsin (taas) pelästymällä ja ehkä hetken yritän olla pyörähtelemättä. Sen kuitenkin päätin, että en suostu polvieni orjaksi ja pikku vihlonnasta huolimatta suuntasin itsepäisesti spinning-tunnille. Polkeminen sujui ongelmitta ja etenkin kivuitta. Pyöräily on kyllä lajina ylivertainen mistä tahansa vammoista kärsiville, jalan lukkiuduttua polkimeen, liikerata on määrätty. Sivumuuvit ja lipsahdukset eivät onnistu ja polvikin pysyy tutulla ja turvallisella kiertoradallaan.

Osaan taas vähän enemmän arvostaa liikkuvia jalkoja ja kivutonta selkää. Tänään muuten ensimmäistä kertaa kuulin, että päänsärky ja migreeni ovat älykkäiden ihmisten sairauksia, että jos nyt joku vaiva on pakko valita, niin lukitsen päänsäryn selän ja polvien sijaan.





  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post97

Hammashuolia

SekalaisetPosted by Rytmirouva Mon, January 29, 2018 18:41:58
Lapsi sanoi vuosi sitten, ettei muista milloin on viimeksi käynyt hammaslääkärissä. Ohimennen kännykän räpläyksen lomassa totesin, että "joo joo, kyllä sieltä sitten tulee kutsu".


Neljä viikkoa sitten sama lapsi valitti, että poskeen sattuu ja koko leuka on kipeä, eikä hän edelleenkään muista, milloin on viimeksi käynyt hammaslääkärissä. Tässä vaiheessa pieni omantunnon pistos sohaisi ja kehotin lasta ottamaan buranaa ja lupasin varata ajan lääkärille. Arvatkaa muistinko? Särky katosi muutamassa päivässä ja saatoimme taas heittäytyä yhteiskunnan huolehdittavaksi kutsua odottelemaan.

Viikonloppuna tilanne eskaloitui pykälää isompiin mittasuhteisiin ja lauantai-ilta sujuikin taskulampulla hampaita tiiraillessa. Tietynlainen järjen ääni olisi ollut tervetullut, mutta voitte olla varmoja, että mikään tai kukaan ei voi auttaa, silloin kun kyse on äidin epäonnistumisesta lapsensa perustarpeiden huolehtimisesta. Minä onneton olin pilannut lapseni elämän jättämällä huolehtimatta perusterveydenhuollosta! Hammasmädästä juurihoidon kautta mahdollisiin tekohampaisiin vilistävät vaihtoehdot piinasivat yötäni ja sunnuntai-aamun sarastaessa päätin reipastua ja vaihtaa suunnitelman itseni ruoskimisesta raivokkaaseen hammaslääkärin metsästykseen.

Sinnikkään jonotuksen jälkeen sain vihdoin langan päähän päivystyksen hoidontarpeenarvioitsijan (siis minkä???). Vakuutteluni lapsen mahdollisista elinikäisistä vaurioista ja hampaattomasta elämästä ei kantanut hedelmää ja lopputulos oli, että lapsi huumataan järjettömällä määrällä särkylääkettä maanantaihin asti, jolloin pääsemme omalle hammaslääkärille. Pompin tasajalkaa luurin päällä puhelun loputtua ja kirosin koko terveydenhuoltojärjestelmän alimpaan suohon. Onko verokarhu käyttänyt juuri meidän setelit pesänsä pehmukkeeksi lasten hammashuollosta huolehtimisen sijaan?

Helpotus oli suuri kun lapsi kömpi aamupalalle hampaat suussaan ja ilman suuria tuskia. Päivän mittaan minäkin rauhoituin ja uskalsin luopua juurimätä ajatuksesta. Kaikki hiki hatussa kerätyt äitipisteet katosivat kankkulan kaivoon, valuen ehkä miinuksen puolelle ja voitte olla varmoja, että niiden kerääminen on työlästä.

Tänään päätin olla ensimmäinen, kenen äänen ajanvarausnumeroon vastaaja kuulee, onnistuin ja pääsimme hammaslääkäriin tuota pikaa. Ehkä hoidontarpeenarvioitsija on palkkansa ansainnut, lapselta oli paikka irronnut.



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post96

Just friends

SekalaisetPosted by Rytmirouva Wed, January 24, 2018 14:58:26
Minä kuulun facebookiin, kukapa ei kuuluisi. Tykkään, jaan, kommentoin ja jakelen sydämiä kyllästymiseen asti. Jonkinlaisena poikkeuksena minä myös kerron jossain määrin omia kuulumisiani, laittelen kuvia perheestä ja kerron matkakohteista.


Kaveripyyntöjä tipahtelee harvakseltaan, punainen pallo koreilee merkkinä uudesta innokkaasta ystävästä ja aina yhtä jännityksellä odotan, onko ehkä joku vanha koulukaveri löytänyt minut face-labyrintistä tai kenties joku tutumpi on vasta liittynyt naamakirjaan. Lähes joka kerta punaisen pallon takaa paljastuu joku, jota en ole koskaan tavannut tai jonka kanssa en ole vaihtanut sanaakaan.

Muutama viikko sitten sain kaveripyynnön Perry Smithiltä. Siihen nähden, että Mr Smith on minulle täysin tuntematon, hän yllättävän auliisti ylisti kauneuttani ja oli täysin vakuuttunut, että olen myös hyvin älykäs. "Oh my GOD YOU are SO BEAUTIFUL" tyyppiset ylisanat saivat poskeni punoittamaan, mutta pysyin lujana ja päätin olla hyväksymättä tämän insinöörin (!) kaveripyyntöä.

Yleisimmät kaveruuttani kaipaavat ovat kaikki olleet sotaveteraaneja suoraan jenkeistä. Nämä leskeksi jääneet kävelevät kunniamerkkitoteemit ovat yleensä myös yksinhuoltajia ja järisyttävän komeita. He haluavat tutustua minuun lähemmin henkeäsalpaavan kauneuteni takia (kuinkas muuten) ja he ovat niiiiin yksinäisiä ja onnettomia pienen tyttärensä kanssa ihan kahdestaan. Olen ankarasti yrittänyt miettiä sopivia syitä pyyntöjen hyväksymiselle, mutta en ole valitettavasti keksinyt ainuttakaan. Toki koemielessä voisin yhden upseerin päästää listoille, jos joskus pääsen hevosista eroon, on sitten joku mukava harrastus tilalle mihin rahansa syytää.

Eilen tupsahti kaveripyyntö Ericiltä suoraan Milanosta. Eric ei mainostanut itseään sotasankaruuden varjolla eikä antanut ymmärtää olevansa edes yksinhuoltaja saatikka leski. Eric selvästi luottaa profiilikuvaansa ja odottaa pohjolan neitojen lankeamista pauloihinsa.

En raaskinut vielä poistaa pyyntöä vaan jätin Eric paran kiemurtelemaan odotuksen tuskaan, milanolainen liikemies on löytänyt itselleen niin komean profiilikuvan, että taidan ihastella sitä hetken, ennen kuin siirrän pyynnön roskikseen.



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post93

Sweet child o'mine

SekalaisetPosted by Rytmirouva Sun, January 14, 2018 11:55:48
Lapset aina välillä vilahtelevat täällä blogissa, tunnette heidät ehkä paremmin nimillä esikoinen, keskimmäinen ja kuopus... hmm, todella yllätyksellistä ja omaperäistä. Pystyisin helposti pitämään blogia pelkästään aiheesta "lapset", mutta olen melko varma, että julkaisulupa jälkikasvulta jäisi saamatta.


Hiljattain kuitenkin selvisi, että noin puolet lapsistani lukee blogiani. Tämä kävi ilmi, koska esikoinen kysyi, että "Ai mikä blogi?", keskimmäinen sanoi, että "Laitappa meille jotain hyvää ruokaa, koska nythän sulla on sitä AIKAA" (jos oikein tarkkaan kuunteli, saattoi havaita häivähdyksen sarkasmia) ja kuopus kysyi, että "Miksi mä oon sun blogissa kuopus, vaikka mun pitäisi olla Rakkain Lapsi?" Keskimmäinen sittemmin myönsi, että lukee keskimäärin joka toisen postauksen, joten puolet on ehkä oikea arvio lasten lukunautinnosta.

Arvaan, että takeruitte tuohon rakkain lapsi kohtaan, niin minäkin tein. Hillittömän naurukohtauksen jälkeen onnistuin vedet silmissä kysymään, että mistä ihmeestä lapsi on saanut päähänsä olevansa rakkain lapsi. Perustelut olivat vedenpitävät: koska aina joku lapsista on. En tiedä mistä tämä aukoton tieto on tullut, mutta minä kielsin sen jyrkästi ja kiellän edelleen, ihan käsi raamatulla vannon, että kaikki lapset ovat yhtä rakkaita. Mutta älkää hämmentykö jos jatkossa kuopus vilahtelee täällä nimellä Rakkain Lapsi, jollain tapaa lempinimi on perusteltu ainoana tyttärenä ja kuopuksena, tosin osuvampi ja oikeampi nimitys olisi Rakkain Tytär, joksi nimi varmaan muuttunee tasapuolisuuden nimessä. Sitä paitsi olen varma, että ennen pitkää Rytmirouva, Insinööri ja Rakkain Lapsi saavat jatkumoa niin, että myös esikoinen ja keskimmäinen saavat oivalliset bloginimet.

Rakkain Lapsi on myös puheliain, tunteellisin ja sosiaalisin lapsi. Kahden pojan ja yhden Insinöörin kanssa olin tottunut tilanteeseen, että puhuminen on jokseenkin yliarvostettua. Koulupäivän jälkeen kysyttyäni kuulumiset, vastaus oli "ymphnjooh". Tiedonvälitystoimisto Wilmasta kukaan ei ollut vielä kuullutkaan ja reissuvihko kumisi tyhjyyttään. Ties kuinka monta vuotta kuvittelin, että nykypäivän koulussa ei enää anneta läksyjä, saatikka pidetä kokeita. Sittemmin kävi ilmi, että ei vaan tullut puheeksi.

Rakkaimman Lapsen myötä tilanne muuttui. Käsittääkseni kyse on sukupuolten välisistä eroista, mutta tässä tapauksessa myös perimästä. Äidin taipumus höpöttelyyn oli siirtynyt sujuvasti lapseen ja pikkuhiljaa aloin pääsemään jyvälle, mitä nykykouluissa tapahtuu.

Omituinen huumorintajuni on joko tarttunut tai ihan vaan periytynyt lapseen ja meillä on itse asiassa aika hauskaa yhdessä. Työpaikan sijainti keskellä ei mitään ja 30 metriä kotiovelta sekä työkavereiden määrä (yksi jonka kanssa yhteinen kieli) aiheuttaa välillä pientä yksinäisyyden tunnetta, joten mielestäni on vain oikeus ja kohtuus, että saan lapsista loistavaa seuraa, kuopuksesta vielä moneksi vuodeksi.

Tänään Rytmirouva ja Rakkain Lapsi suuntaavaat luistelemaan. Olin nuorena aika taitava luistelija, koska ei ollut vaihtoehtoja. Isoveljien verta hyytävä kannustus pakotti pikkuisen Rytmirouvan uskomattomiin suorituksiin ja jalkapallo sekä lätkä tulivat tutuiksi, varsinkin maalivahdin roolissa. Vuosien tauon jälkeen tänään lienee syytä ottaa ihan rauhallisesti ja totutella luistimiin, hypähtelyt ja piruetit saavat odottaa. Varmaan arvaatte, että suunnitelma pitää, joten peukut pystyyn polvien puolesta!



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post88

Merry Christmas Everyone

SekalaisetPosted by Rytmirouva Mon, December 25, 2017 15:18:14
Kuinka moni vielä lähettää joulukortteja? Kuvittelenko, vai onko korttien lähettäminen etanapostissa menettänyt suosiotaan? Aika moni julistaa laittaneensa korttirahat hyväntekeväisyyteen, mikä onkin ihan loistava juttu.


Minä en ole muutamaan vuoteen lähettänyt enää joulukortteja, tosin kyseessä ei ole ollut tietoinen valinta osoittaa korttirahat vähempiosaisille, vaan kyse on vain saamattomuudesta. Enkä muutenkaan voi asetella sädekehää pääni päälle, koska korttirahat ovat menneet suoraan jouluturhuuksiin hyväntekeväisyyden sijaan, en ole ostanut ainuttakaan vuohta, lehmää tai kaivoa kehitysmaiden lapsukaisille korttirahoilla. Tosin puolustukseksi voin sanoa, että Spr:n kassaan kilahtaa pitkin vuotta jotain pientä, olkoon sitten vaikka korttirahaa.

Joulukorttien lähettäminen on aina aiheuttanut minulle stressiä. Yritä nyt muistaa kortit ja merkit ja kaivella salapoliisintyönä kaikki kadonneet osoitteet (joka vuosi tietenkin, kuka niitä talteen laittaa). Joka tuutista toitotetaan viimeistä mahdollista postituspäivää kuin tuomiopäivää konsanaan, siltikään en yleensä muista tipauttaa kortteja laatikkoon ajoissa.

Missioni elää stressittä ja tehdä itselle mieluisia asioita, koskee myös joulua ja joulukortteja. Joulustressin vähentäminen alkoi tosin vahingossa korttien osalta, koska ensimmäinen kortiton vuosi oli tahaton. Perinteinen korttiralli oli kyllä suunnitelmissa, mutta jälleen kerran saamattomuus ja unohdus yhdistelmä teki tehtävänsä. Seuraavana jouluna kynnys oli matala jättää kortit tarkoituksella lähettämättä ja sittemmin kynnystä ei enää ole ollutkaan.

En tietenkään kokonaan ole jättänyt ystäviä ja sukulaisia muistamatta jouluna. Facebook tavoittaa useimmat ja tekstiviestit loput. Enkä ole ihan varma, onko jouluaiheisen kuvan ottaminen sen helpompaa kuin kymmenien korttien lähettäminen. Faceen ja viesteihin pitää tietenkin laittaa joku kiva kuva, jossa mielellään on jotain erityistä. Tänä vuonna kyselykierroksella selvisi, että lapset saa samaan kuvaan kuusen kanssa vain kilon palasina. Seuraava vaihtoehto on tietenkin kotieläimet. Kissat voi unohtaa heti, kuten kaikki kissaihmiset ymmärtävät. Valinta siis osui koiriin.

Ajatus kaikista neljästä koirasta samassa kuvassa hylättiin heti alkuun. Ajatus bordercolliesta maailman älykkäimpänä koirarotuna tuntuu absurdilta seuratessa meidän vanhaa Neroa, joka ei totisesti ole nimensä veroinen. Nero päätettiin päästää pälkähästä ja keskittyä kolmeen muuhun koiraan. Homma ei siltikään ollut helppo, meidän perussohvaperunakoirat eivät loista tottelevaisuus-taidoillaan ja yksi on vielä pentu (se muuten pysyi parhaiten paikoillaan). Pussitolkulla makupaloja, uhkailua, lahjontaa, hikeä ja kyyneleitä sekä kolmen ihmisen panostus, niin saimme kuin saimmekin ihan kelvollisen joulukuvan. Tämän kuvan myötä oikein leppoisaa joulunaikaa teille kaikille, älkää syökö liikaa (kuten minä) tai tissutelko liikaa (kuten minä en tietenkään tee).




  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post79

Lahja

SekalaisetPosted by Rytmirouva Sat, December 23, 2017 17:47:25
Joululahjarumba on pyörinyt villisti jo jonkin aikaa... paitsi meillä. Aatonaaton täsmäisku kauppakeskukseen on riittävä panos lahjojen haalimiseen.


Takavuosien lahjarallista on pikkuhiljaa yritetty siirtyä maltilliseen ja ei niin materialistiseen jouluun. Minä, joka olen aina arvostanut valtavia lahjaröykkiöitä (itselleni), olen joutunut luopumaan ajatuksesta kymmenistä ihanista kovista ja pehmeistä paketeista. Tosin ajatus ei enää kirvele niin pahasti kuin vielä pari vuotta sitten, kenties aikuistumisen merkki?

Siippa on vuosien saatossa ollut vähintäänkin pinteessä, yrittäessään haalia rouvalle riittävästi paketteja. Jokunen lahja on jäänyt lähtemättömästi mieleen ja käyttötarkoitus on jäänyt hämärän peittoon. Ykköspaikkaa oudoissa lahjoissa pitää hanskat. En ihan tarkkaan tiedä, mikä näille siroille sormikkaille on oikea nimitys mutta lumenluonnissa lapio on turha näiden kanssa. Sopivaa tilannetta hanskojen käyttöön en ole vielä kymmenessä vuodessa keksinyt, mutta huolellisesti olen kaapin perällä säilyttänyt, kerrankos lapset tarvitsevat johonkin lumimies-aiheiseen näytelmään asusteita. Hanskat ovat varmasti laadukkaat ja lämpöiset, mutta jos saan pääni mahtumaan samaiseen hanskaan, voitte kuvitella kokoluokan. Hanskoilla on myös riemastuttava vaikutus saada aikaan naurua. Aina kun kaivan hanskat esiin, alkaa nauru välittömästi kuplimaan sisuksissa. Toivottavasti kuvasta välittyy edes osa hanskojen erityislaatuisuudesta. Rakas sisko mannekiinina smiley



Tänä vuonna tosiaan sovimme, että yksi paketti jokaiselle saa riittää. Lapset hankkivat myös paketit jokaiselle ja näin päästiin ajatukseen sivistyneestä joulusta, eikä verenpainetta nostattavasta kulutusjuhlasta. Sittemmin kävi ilmi, että jälkikasvu automaattisesti oletti sopimuksen olevan yksipuolinen: he hankkivat yhden paketin jokaiselle, mutta tietenkin vanhempien kuuluu hankkia lapsilleen useita lahjoja. Ensi vuonna pakettisopimukset laaditaan kirjallisena.



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post78

Joulupukki Joulupukki

SekalaisetPosted by Rytmirouva Sat, December 16, 2017 11:08:31
Minä uskoin lapsena pitkään ja sitkeästi joulupukkiin. Kotona vedettiin yhtä köyttä, että kuopus saatiin pidettyä pimennossa ja sehän toimi. Olin autuaan tietämätön suuresta huijauksesta ja joulupukin sädekehä säilyi kirkkaana vuosikausia.


Aattoiltana ei ollut mitään asiaa kurkkia eteisen puolelle saatikka ikkunoista ulos. Istuimme tuvassa kuin kirkossa, koko suku (tai ei koko suku, siihen tarvitaan jäähalli) odottamassa valkoparran vierailua. Muistan vieläkin sen jännityksen ja pelonsekaisen tunteen, mikä sai vatsan vääntymään solmuun ja kädet hikoilemaan. Vaari lisäsi vettä myllyyn ryömimällä sohvan alle piiloon.

En yhtään muista, että olisin kyseenalaistanut pukin aitoutta. Kuvista päätellen naamioituminen ei ollut maailmanluokkaa ja ulkoasu vaihteli vuosittain melko paljon. Luulen, että ehkä kyseessä kuitenkin oli enemmän tahto uskoa. Ei kai muuten ole selitettävissä, että vielä kouluikäisenä intin kavereille niin sitkeästi aidosta joulupukista, että sain heidätkin mukaan lahkooni.

Sittemmin olen jatkanut samaa huijausta ja valheellista elämäntapaa, lapsia on narutettu niin paljon ja pitkään kuin vain mahdollista, menestys ei tosin ole ollut yhtä suurta kuin omalla kohdallani. Minun ja siipan suunnitelmallisuus ja järjestäytynyt elämäntapa koskee myös joulua ja on ehkä vaikuttanut pukin uskottavuuteen: aatonaattona kaasu pohjaan ja etsimään vapaata pukkia kirkonkylän kaupan ilmoitustaululta. Yleensä jäljellä on pukkien parhaimmisto ja lapset vieläkin muistavat joulun, jolloin pukilla oli puoleen selkään asti ulottuva pikimusta tukka ja hihan alta pilkisti tatuointi. Mutta se pukki osasi laulaa älyttömän hyvin, muistan miettineeni, että mistähän metallipumpusta pukki on karannut joulun viettoon...

En koe kärsineeni henkisiä kolhuja hyväuskoisuuteni takia ja omatkin lapset ovat käsittääkseni kestäneet huijauksen urheasti. Eilen virittelimme kuopuksen kanssa pikku vedonlyönnin aiheesta, lupasin palkinnon jos hän aikanaan saa omat lapsensa uskomaan pukkiin pitempään, kuin mitä Rytmirouva lapsena uskoi.





  • Comments(1)//www.munaravia.fi/#post75
« PreviousNext »