Munaravilla maaliin

Surfin BirdSekalaiset

Posted by Rytmirouva Thu, July 19, 2018 23:20:43

Lämpö on hellinyt meitä viime päivinä ja olenkin nautiskellut ja ottanut ilon irti hellepäivistä. Kaikki Rytmirouvan tuntevat tietävät, että rakastan lämpöä ja aurinkoa, ainainen paleleminen unohtuu hetkeksi ja villasukat vaihtuvat varvastossuihin. Kotioloissa auringonkaipuuni aiheuttaa pienimuotoisia ongelmia koska kotitöiden siirto pihalle ei kaikilta osin onnistu. Koti onkin aina kaaoksen vallassa kauniiden kesäpäivien koittaessa ja mitä pidempään hellejakso jatkuu, sitä suurempi sotku sisätiloissa. Tällä kertaa päätin paeta sotkua sukulaisten mökille, varmuuden vuoksi oma aurinkotuoli matkaan ja menoksi!


Mökkielämä on jäänyt minulle vieraaksi ja kuuluu lähinnä lapsuusmuistoihin, kotona on riittänyt tarpeeksi puuhaa ja haaveissa on siintänyt pikemminkin valmiiksi sijattu hotellivuode buffetaamiaisella halkojen ja käpyjen sijaan. Ilmeisesti kuitenkin ikä ja elämän rauhoittuminen ovat tehneet tehtävänsä ja nautiskelin minilomasta mökillä täysin rinnoin. Tosin on mahdollista, että sukulaisten passattavana olemista ei täysin voi rinnastaa oman mökin haasteisiin ja todennäköisesti sukulaiset näkevät vielä pitkään painajaisia aurinkotuolissa kylkeään kääntävästä Rytmirouvasta. Syöminen, juominen ja päiväunet olisivat riittäneet vallan mainiosti mutta muu seurue oli puuhakkaampaa ja kutsu kroketin peluuseen esitettiin heittämällä kylmää vettä kuorsaavan Rytmirouvan rinnuksille. Yllättävän sinnikkäästi pelikaverit jaksoivat kuunnella narinaani eikä luovuttamiselle annettu lupaa, jouduin kiskomaan aurinkotuolin strategiseen paikkaan keskelle rataa, jotta sain levättyä aina lyöntivuorojeni välissä.

Yllättäen mökkiaktiviteeteista löytyi myös laji, joka sai jopa laiskottelevan Rytmirouvan innostumaan. SUP-lauta oli tuttu vain lehtien sivuilta ja kavereiden somejulkaisuista, mutta nyt pääsin testaamaan kapinetta mökkijärvellä. Ennakko-odotukset eivät olleet järin suuret ja tunnetusti huono tasapainoni ei antanut odottaa kummoisia tuloksia, auringon lämmittämä linnunmaitoa muistuttava vesi ja kohtuullinen uimataitoni kuitenkin ratkaisivat asian ja päätin kiivetä laudan päälle. Ohjeet olivat hyvin selkeät eikä tulkinnan varaa jäänyt: jalat haralleen ja mela käteen! Enemmän hyötyä kuitenkin oli toisaalta annetusta neuvosta, jossa kehotettiin vertaamaan lajia melko hyvin hallitsemaani lasketteluun. Lajeilla tuskin on mitään tekemistä toistensa kanssa, mutta mielikuvat ovat tunnetusti tärkeitä ja sain paljon kaipaamaani itseluottamusta. Yllätyksekseni homma oli helppoa kuin heinänteko eikä veteen kellahtamista tapahtunut lainkaan. Innostuin kauhomaan ympäri järveä laudalla ja seuraavana päivänä jatkoin harjoituksia. Siihen nähden, että yleensä arvostan liikkuvien lajien tarkoituksenmukaisuuden melko korkealle, tuli yllätyksenä että suppailin innolla ympäri ropakkoa ilman päämäärää. Paikasta A paikkaan B liikkuminen on minulle luontevaa ja muu tuntuu turhalta, mutta tällä kapineella kestin tilanteen hienosti.

Vuorokauden mökkiloma oli vasta harjoittelua ja alkusoittoa tulevalle ja mökkeily jatkuu ystävien seurassa vielä muutaman päivän. Olosuhteet muuttuvat pykälää askeettisemmiksi ja kyljen kääntely aurinkotuolissa vaihtuu käpyihin ja halkoihin, uskon kuitenkin selviäväni siitäkin mainiosti, varsinkin kun seura on mitä parhainta.



Football GamePieniä matkakertomuksia

Posted by Rytmirouva Wed, July 18, 2018 12:58:20

Jalkapallon MM-kisat ovat tulleet päätökseen ja elämä palailee pikkuhiljaa normaaleihin uomiinsa. Palataanpa vielä kuitenkin hetkeksi potkupallon pariin ja Pietariin semi-finaali tunnelmiin, tunnelmaa tosiaan riitti, jalkapallon ystävät taitavat hengen nostatuksen ja kaupunki kuhisi ottelupäivänä.


Venäläiset osaavat suurtapahtumien järjestämistaidon ja kaikki sujui moitteetta ja tehokkaasti. Fun-id, eli kisojen aikana viisumin korvaava, etukäteen anottu, maksuton matkustuslupa, piti noutaa Pietarissa sijaitsevasta toimistosta. Toimistoja oli kaupungissa kolme ja kauhulla odotimme jonotusta, hankaluuksia sekä kärsimättömiä ja tuskastuneita kisaturisteja. Homma sujui kuitenkin kuin rasvattu ja kaikki oli organisoitu tehokkaasti. Heti ovella tarkastettiin vaadittavien papereiden mukanaolo, jos joku dokumentti puuttui, toimistoon ei ollut asiaa. Virkailijoita oli riittävästi, vuoronumero ojennettiin käteen ja samalla annettiin ohjeet kuinka systeemi toimii. Pääsimme suoraan tiskille ja muutamaa minuuttia myöhemmin saimme laminoidut henkkarit kaulaan roikkumaan, ilman niitä stadionille ei olisi mitään asiaa.

Iltapäivää kohti tunnelma kaupungilla muuttui riehakkaammaksi hetki hetkeltä ja varsinkin belgialaiskannattajia liikkui kaupungilla runsaasti. Yhteislaulut ja kannustushuudot kaikuivat ja fanijoukot puhalsivat yhteen hiileen kansallisuudesta tai kannustuksen kohteesta välittämättä. Alkuperäinen suunnitelmani pukeutua asiaankuuluvasti belgialaisrekvisiittaan, osoittautui hankalaksi. Olin kuvitellut kaupungin olevan pullollaaan erilaisia krääsäkauppiaita ja saisin helposti peruukista lähtien kaiken tarvittavan Pietarin kaduilta. Näin ei kuitenkaan ollut ja jouduin tyytymään T-paitaan ja kasvomaalaukseen, Insinööri kannusti maalaamaan koko pään belgialaisväreihin, kuten näimme jonkun innokkaan fanin tekevän, mutta tyydyin kuitenkin poskeen maalattuun lippuun.

Pietarin liikenne oli ruuhkaista, varsinkin sillat toimivat pullonkauloina ja päätimme suunnistaa stadionille julkisilla kulkuvälineillä. Valintamme kohdistui metroon ja sukellus syvälle maan uumeniin tapahtui hyvissä ajoin ennen H-hetkeä. Ottelupäivänä julkiset kulkuneuvot olivat maksuttomia kaikille fun-id:n haltijoille, pääsimme näppärästi jonon ohi ja ystävällinen henkilökunta opasti eteenpäin. Kaksi eri metrolinjaa toimivat vaihtoehtoina stadionille pääsyyn ja päädyin valitsemaan Krestovsky Ostrov-aseman, josta kuulemani mukaan johti reilun kilometrin mittainen, henkeäsalpaavan kaunis puistotie stadionille.

Tarina piti paikkansa ja loppumatka taittui kävellen kaunista, leveää puistotietä pitkin, jonka varrelle mahtui niin huvipuisto kuin upea suihkulähdekin. Yleisöä valui hiljalleen kohti stadionia ja viimeinen toivo peruukista tai hassusta hatusta häipyi, matkan varrella oli tarjolla ainoastaan ruokaa ja juomaa, sekä kasvomaalaajien armeija taiteilemassa maalauksia fanien kasvoihin. Kävelyreitillä oli jatkuvasti iloisia nuoria opastamassa yleisöä eteenpäin ja päivän aikana heitetyt ylävitoset saivat varmasti oppaiden käsivarret särkemään. Stadionille siirtyminen sujui myös kommelluksitta ja nopeasti, henkilökunnan kasvoilla koreili venäläisille epätyypillinen ystävällinen hymy ja turvatarkastuksen ruumiintarkastaja lähes nauroi kupeitani kopeloidessa.

Ottelun tunnelma oli huumaava ja meteli juuri niin kova kuin telkkarista voi päätellä. Belgialaiskatsomo oli lähietäisyydellä ja muutenkin belgialaiskannattajia vaikutti olevan huomattavasti enemmän kuin Ranskan tukijoukkoja, ilmeisesti pienoinen altavastaajan rooli oli kerännyt sympatiaa ja esimerkiksi runsaslukuinen brasilialaisyleisö maanosaystävineen kannusti kovaäänisesti Belgiaa. Tai oikeastaan brasilialaiset kannustivat Brasiliaa mutta ilmeisesti hekin ajoittain muistivat, että oma joukkue oli lentänyt jo kotiin ja niinä valaistumisen hetkinä he kallistuivat Belgian puolelle. Aika kului nopeasti ja peli oli ohi ennen kuin huomasinkaan.

Poistuminen stadionilta sujui hitaasti ja rauhallisesti. Kävely ihmismassan mukana ei vaatinut suunnistustaitoja ja tunnelma oli iloinen ja riehakas. Jälleen kerran etelä-amerikkalaiset pitivät huolta viihtyvyydestä: brasilialaiset, argentiinalaiset ja uruguaylaiset hoitivat yhteislaulun ja vetivät meitä hieman umpimielisiä eurooppalaisia mukaansa. Sanomattakin lienee selvää, että nyt myös joukkoliikenne oli tukossa, 65 000 ihmisen poistuminen stadionilta samanaikaisesti sai metron tukkoon ja jatkoimme kävelyä kaiuttimista tulleiden ohjeiden mukaisesti eteenpäin kohti seuraavaa metroasemaa. Pitkät rivistöt linja-autoja odotteli hetken käveltyämme ja seuraava väli hoitui niillä. Linja-autosta poistuttuamme Insinöörin kärsivällisyys loppui ja hyppäsimme taksiin, joita olikin saalistamassa kärsimättömimpiä kisaturisteja. Hintaan tuli varmasti kaikki mahdolliset lisät ja ilmassa leijui suuren puhalluksen tuntua, pääsimme kuitenkin sinne minne halusimme ja ilta jatkui iloisissa tunnelmissa keskikaupungilla.

Kokemus oli hieno ja varmasti lähden toistekin vastaavanlaisiin karkeloihin jos tilaisuus koittaa. Kannattamani Belgian häviö ei juuri haitannut, tunnelma ja suuren urheilujuhlan tuntu näyttelivät pääroolia ja pelin kulku suomalaisen fanin näkökulmasta oli lähes toisarvoinen. Seuraavan kerran Rytmirouva heittäytyy urheilumaailmaan kahden vuoden kuluttua EM-kisojen koittaessa.

Blog image



PietariPieniä matkakertomuksia

Posted by Rytmirouva Wed, July 11, 2018 22:04:11

Syystä tai toisesta suuri ja mahtava itänaapurimme on jäänyt vieraaksi ja hyvistä kulkuyhteyksistä huolimatta, en ole Venäjällä koskaan vieraillut. Tilanne on nyt korjattu ja takana on pari ikimuistoista päivää Venäjän toiseksi suurimmassa kaupungissa Pietarissa. En sitten tiedä, olisiko vierailu edelleenkään toteutunut ilman jalkapallon mm-kisoja, mutta sainpahan kaksi kärpästä yhdellä iskulla: kauan kaipaamani jalkapallo-elämyksen ja samalla tutustumisen hienoon suurkaupunkiin.

Allegrolla matka taittui joutuisasti ja mukavasti, pidän junalla matkustamisesta sen helppouden takia, eikä juna pettänyt tälläkään kertaa. Tylsäksi matkaa ei voi moittia, niin monta kertaa kaiveltiin lippuja ja lappuja esiin jos jonkinmoista tarkastusta varten. Lisäjännitystä aiheutti Insinöörin sakot, rajavartijan tuima kysely hoitamattomista sakoista aiheutti hetkellisen huolen matkan toteutumisesta, mutta pelko oli turha ja saimme luvan jäädä junaan.

Pietarin taksit ehkä ansaitsisivat ihan oman bloginsa, mutta yritän referoida tärkeimmät tehokkaasti. Tärkein tieto lienee se, että sääntöjä ei ole. Taksien kirjo oli valtava ja matkustimmekin jos jonkinlaisella pirssillä, useimmissa ei ollut minkäänlaista kylttiä katolla saatikka muuallakaan, puhumattakaan mittareista. Itse asiassa mittaria ei ollut yhdessäkään taksissa, jonka kyydissä istuimme. Paras tapa saada matkan hinta tietoon, oli tilata taksi hotellille. Hotellin henkilökunta kysyi määränpään, tilasi taksin, kertoi hinnan ja joskus otti maksunkin. Näissä tapauksissa hinta piti paikkansa ja oli edullinen. Kaupungilta taksin ottaminen oli ongelmallisempaa, hinnan tiedustelu etukäteen sai aikaan välittömän kielimuurin ja taksat olivatkin taivaita hipovia. Jos joskus Pietarissa ajelette taksilla, kysykää hinta etukäteen ja tivatkaa niin kauan kunnes saatte vastauksen tai vaihtakaa taksia. Pienistä ei kannata myöskään mieltänsä pahoittaa, venäläiset osaavat sujuvasti olla töykeitä eikä siinä välttämättä ole mitään henkilökohtaista.

Virheellinen päätökseni antaa Insinöörin varata hotelli, aiheutti meille runsaasti kokemusta taksilla matkustelusta. Hotelli oli hyvä, sijainti huono. Pelottavin taksikyyti sattui heti ensimmäiselle päivälle ja vieläkin saan ihon kananlihalle kun mietin matkaa. Kuski oli erinomaisen kova puhumaan (venäjäksi), kyselemään (venäjäksi), tuijottamaan matkustajia tiehen katsomisen sijaan, taittelemaan paperilennokkia ajamisen ohessa, kaasuttelemaan miten sattuu ja milloin sattuu, huudattamaan radiota kovaa ja korkealta, vaihtelemaan kanavia toosasta muutaman minuutin välein ja etenkin ajamaan kovaa! Reitti hotellilta myös poikkesi totutusta, niin monta U-käännöstä mahtui matkaan, että kiertoreittejä ei tarvittu. Autossa oli niin voimakas pinttyneen tupakan haju, että silmiä kirvelsi ja kaaran kunto ei erityisesti herättänyt luottamusta. Matkan lopuksi saimme lahjaksi sen huolta aiheuttaneen paperilennokin. Pelottavan innokas ystävällisyys on melko karmivaa...

Liikenne oli mielipuolista. Kaupungin sydän, useamman kilometrin pituinen pääkatu Nevski Prospekt, muistutti moottoritietä. Autot ajoivat hillittömän kovaa läpi kaupungin, eikä minkäänlainen tien ylitys muualta kuin suojatien kohdalta tullut kysymykseenkään. Nevskin yli ei tosin mennyt edes suojateitä, puolen vaihto kadun toiselta puolelta toiselle oli mahdollista tien ali kulkevien tunnelien kautta, mutta niitäkin oli harvakseltaan.

Lukiossa opiskeltu venäjän kieli on kadonnut muistista, mutta kyrilliset kirjaimet palautuivat pikkuhiljaa ja siitä olikin hyötyä monta kertaa. Eniten kylttien lukemisessa ja erilaisten liikkeiden löytämisessä, rahanvaihto tapahtui pankeissa ja hommaa helpotti suuresti kun osasi lukea missä se pankki on.

Kuten varmaan huomasitte, parhaiten reissusta jäi mieleen taksit ja liikenne. Muita mainitsemisen arvoisia huomioita olivat isot ja vehreät puistot joita oli paljon, lukuisat sillat, hyvä ruoka, paha olut, järjettömän hieno, iso ja näkemisen arvoinen Eremitaasi sekä syvälle maan uumeniin katoava metro. Pietarin metro on yksi maailman syvimmällä liikkuva metro maaperän savisuuden takia. Rullaportaat veivät niin syvälle maan alle, että portaiden loppupäässä alkoi jo hirvittämään. Mielikuva venäläisistä ei järisyttävästi muuttunut ja ylitsevuotavaa ystävällisyyttä emme juuri kohdanneet (poikkeuksena pelottava taksikuski) tosin emme myöskään erityistä epäkohteliaisuutta (taas poikkeuksena taksikuski). Jalkapalloon en tässä nyt puutu, kisaisännän rooli varmasti vaikutti kaupunkikuvaan ja kaikkialla oli siistiä ja puhdasta. Ehkä kirjoitan kisakokemuksesta oman blogin tuonnempana, jo pelkästään kaupungista olisi niin paljon kerrottavaa, että jalkapalloa tähän ei enää voi sotkea.

Alla matkalla maisteltuja ruokia: lettuja ja mätiä, borssia ja pelmenejä.









Let’s get PartySekalaiset

Posted by Rytmirouva Tue, July 03, 2018 18:55:27

Tiedättekö mikä on paras tapa juhlia melkein mitä tahansa? Tietenkin yllätysjuhlat! Meidän ikioma luottopakkimme, farmin virallinen maskotti, Rytmirouvan oikea käsi eli The Karjanhoitaja täytti hiljattain pyöreitä vuosia. Ressukka kuvitteli pääsevänsä livahtamaan kekkereistä pienimuotoisella kahvituksella ja kakun pyöräytyksellä. The Karjanhoitaja säilyttää kotonaan samanikäistä siippaa, joten tuplajuhlat olivat liian herkullinen aihe jättää pienen piirin kahvitteluhetkeksi. Siispä kesäjuhlien suunnittelu polkaistiin käyntiin hyvissä ajoin keväällä, synttärisankarin äiti pisti tuulemaan ja yllätysjuhlat olivat tosiasia.

Kuten olen jo aiemmin maininnut, sukumme on kovaäänistä ja puheliasta. The Karjanhoitaja totta tosiaan kuuluu sukuun ja suurin ongelma tällä porukalla onkin yleensä salaisuuksien säilyttäminen. Muutamasta möläytyksestä huolimatta salaisuus kuitenkin piti loppuun asti ja onnistuimme yllättämään päivänsankarin täydellisesti. Kuinka paljon ystäviä ja sukulaisia voi ”sattumalta” osua kahvittelemaan paikalliselle huoltoasemalle? No aika paljon jos Karjanhoitajalta kysytään, hälytyskellojen kilkatus alkoi kuulumaan vasta siinä vaiheessa, kun kaivoimme skumppapullon ja muovimukit esiin auton takapaksista.

Sekalainen joukko juhlakalujen ystäviä ja sukulaisia kokoontui viettämään hauskaa päivää ja hauskaa meillä totisesti oli. Ohjelmallinen osuus piti sisällään mm. panssarivaunuajelun, joka sai Rytmirouvan niskavillat nousemaan pystyyn. Leppoisa puksuttelu ryömintävaihteella ei pitänytkään paikkaansa vaan vaunulla paahdettiin hillitöntä kyytiä pitkin lepikoita ja kanssamatkustajat olivat varmasti tyytyväisiä annetuista kuulosuojaimista, ei niinkään panssarivaunun mylvinnän, vaan Rytmirouvan kimakan kiljumisen takia. Normaaliin tapaani järjestelin ja päsmäröin taas niin uskollisesti, että kiipesin viimeisenä vaunun kyytiin... se oli virhe. Takaosan heittely oli liikaa Rytmirouvan olemattomalle tasapainolle ja kiljumisen lisäksi lähin vierustoveri sai kokea, miltä tuntuu kun nelikymppinen kirkuva nainen roikkumisen, törmäilyn ja nojailun lisäksi pälpättää hermostuneesti koko ajan. Epätoivoinen yritys ottaa videokuvaa ajelusta romuttui ensimmäiseen mutkaan, sen jälkeen molemmat kädet olivat tiukkaakin tiukemmin kiinni missä tahansa vaunun osassa, toivottavasti ei kuitenkaan vieruskaverissa... ihan tarkkaa muistikuvaa minulla ei asiasta ole. Siinä vaiheessa kun päivänsankareista parrakkaampi päästettiin vaunun rattiin, otti Rytmirouva hatkat kyydistä. Pako varmistui kuullessani pätkän annettuja ohjeita kuljettajalle: ”jarrut on niin ärhäkät, että parempi kun et käytä niitä ollenkaan”. Huoli oli kuitenkin turha, vaunu totteli kokematontakin kuskia oivallisesti ja vauhtikin pysyi maltillisena, jarruilla tai ilman.

Ilta jatkui iloisissa merkeissä hyvän ruuan, juoman, livemusan ja hauskanpidon (sekä ihan vähän jalkapallon) merkeissä. Uskoisin, että päivänsankarit saivat ikimuistoiset juhlat ja bonuksena Rytmirouva sai nautiskella pitkästä aikaa hyvän ystävän seurasta. Kiitokset mukana olleille, kekkerit olivat kesän parhaimmistoa 😊


Blog image The Karjanhoitaja juhla-asussa



MaradonaUrheilu

Posted by Rytmirouva Sun, June 24, 2018 15:59:51

En seuraa urheilua. En ole koskaan ollut järin kiinnostunut suomalaisurheilijoiden edesottamuksista maailmalla saatikka oman maan kamaralla, poikkeuksena tietenkin mäkihyppy, koska Jari Puikkosen stalkkaaminen vaati käytännössä lajin seuraamista, muuten olisin joutunut tyytymään huoneeni seinällä koreilevaan J.Puikkosen jättiläisjulisteeseen. Sittemmin olen jonkun verran tutustunut formuloiden saloihin, koska Insinöörin mieltymys kyseiseen lajiin on vertaansa vailla. Tosin sydäntäni lähellä oleva keskustelunaihe ”onko formulat urheilua” vaatisi oman blogin, joten jätän tämän nyt tähän...

Ja sitten aiheeseen eli poikkeukseen, joka vahvistaa säännön. Jalkapallo! Olen lapsesta asti töllöttänyt telkkarista jalkapallon arvokisat ja yhtään en ymmärrä miksi. Laji ei mitenkään ole ollut erityisasemassa, enkä muutenkaan muista mistä villitys on saanut alkunsa. Sen muistan, että lapsena lauantai-illan saunan jälkeen isoveli katsoi telkkarista jalkapalloa, vieläkin yhdistän saunan tuoksun jalkapallokentän meteliin ja brittikannattajien yhteislauluun. Sittemmin liigapelit vaihtuivat arvokisoihin ja luulen, että suurin syyllinen jalkapalloretkahdukseeni on legendaarinen Hollannin rastatukka Ruud Gullit. Seurasin intohimoisesti oranssipaitojen edesottamuksia ja J.Puikkonen joutui kilpailemaan asemastaan Ruudin, Frank Rijkaardin ja Marco van Bastenin kanssa.

Hollannin menestys maailman huipulla on hiipunut, mutta innostukseni potkupallon seuraamiseen sitä vastoin ei. Hiljattain alkaneet jalkapallon mm-kisat ovat kesäkiireiden lisäksi vaikuttaneet blogin hiljenemiseen, useampi peli päivässä pitää Rytmirouvan kiireisenä ja ajatukset pyörivät kirjoittamisen sijaan pyöreässä pallossa. Tämä vuosi on aivan erityinen ja pitkäaikainen haaveeni päästä katsomaan mm-tason peliä paikan päälle toteutuu vihdoin. Pienien ja vähän suurempien hankaluuksien jälkeen liput Pietarin semi-finaaliin ovat viimein lunastettu ja viisumin korvaava ”fan-id” eli kisapassi, jota ilman peliin ei ole asiaa, on kunnossa.

Otteluiden seuraaminen televisiosta on hetkittäin tuskallista pelaajien kummallisten pelitapojen takia, annan mielelläni neuvoja sohvalta käsin ja yleensä melko kuuluvasti. Esikoisen huomautus, että pelaajat eivät kuule ohjeitani vaikka rääkyisin kuinka kovaa tahansa, ei saanut ymmärrystä ja uskon edelleen vankasti, että riittävän kova äänenvoimakkuus yhdistettynä oivallisiin neuvoihin ja ohjeisiin, saavuttaa määränpäänsä television välityksellä. Tähän ehkä liittyy se seikka, että lapsien into lähteä mukaan joka paikkaan, ei koskettanut jalkapallo-ottelua. Äidin eläytyminen pelitapahtumiin nostattaa ehkä enemmän myötähäpeän tunteita kuin ylpeyttä jälkikasvussa, sisäinen jalkapallovalmentajani ei nauti arvostusta perhepiirissä. Odotan innolla tulevaa pelimatkaa ja lippuongelmien ratkettua suurin ongelmani on, että miten pukeudun matsiin? Eläytyminen ja ohjeiden antaminen täytyy tietenkin toteuttaa sopivassa asussa ja tähän mielelläni otan vinkkejä vastaan. Sitä kyllä mietin, että jos isäntämaa Venäjä pelaa semi-finaalissa, onko jo ihan turvallisuustekjä pukeutua maatuskaksi ja maalata Venäjän liput poskiin?



Akku tyhjäSekalaiset

Posted by Rytmirouva Mon, June 18, 2018 14:10:13

Parin vapaapäivän kunniaksi päätin karistaa farmin pölyt jaloista ja suunnata ystävän luokse kaupungin sykkeeseen. Kulkuneuvoksi järjestyi esikoisen auto ja mukavasti hän olikin jo kesäkuun kunniaksi vaihtanut kesärenkaat nastojen tilalle, edellisen kerran samaa autoa lainatessani sain sakot, koska kosla oli katsastamatta, nyt ainakin välttyisin mahdollisilta rengassakoilta. En uskaltanut kysyä, oliko auto katsastettu ajallaan...


Insinöörinpoikasen sanoja lainatakseni, ”auto toimii ihan hyvin, kunhan sen saa käyntiin”. Totta tosiaan, sainkin tarkat ohjeet kaaran käynnistämiseen ja pikkuinen ladattava akkulaturi oli elinehto tällä autolla liikkumiseen. Opastus alkoi takapaksin aukaisulla avaimilla ja akun esiin kaivamisella kaikkien tyhjien pullojen ja tölkkien alta. Hassunpienet kaapelit kiinni akkuun, virta päälle laturiin ja simsalabim, auto käyntiin! Paitsi jos ei käynnisty kuitenkaan, niin sitten vaan odotellaan ja yritetään hetken päästä uudelleen. Ohjeet eivät kertoneet, miten menetellä, jos auto ei sittenkään vielä käynnisty, mutta se nyt ei tietenkään olisi mahdollista, eihän?

Matkaan siis, ensimmäinen pysähdys huoltoasemalle ja tietenkin sammutin auton. Pienen ajon jälkeen kosla varmasti käynnistyisi ilman laturia ja jos ei, niin tottahan minä tiedän miten toimia kaiken opastuksen seurauksena. Varmaan arvaatte, että mikään ei mennyt kuten kuvittelin ja hetken olin varma, että saan viettää vuorokauden irtioton huoltoaseman pihalla. Loppujen lopuksi sain kuin sainkin auton käyntiin ja matka pääsi jatkumaan. Seuraava havaintoni oli, että ilmastointi ei toimi. Aurinko ja helteinen lämpötila saivat auton muistuttamaan saunaa ja vaikka saunomisesta tykkäänkin, teen sen mieluusti autenttisissa olosuhteissa, joten ikkuna auki ja ilmaa sisään. Avonainen ikkuna tietenkin mahdollisti auton ulkopuolelta kantautuvien äänien kuulemisen, joista eniten huomiotani kiinnitti kuskin puoleisen eturenkaan soundit. Rengas piti itseasiassa semmoista möykkää, että päätin kiireesti laittaa ikkunan takaisin kiinni ja musat täysille, sitä ei ole mitä ei kuule vai miten se meni...

Hengähdin helpotuksesta päästyäni perille ja saatuani auton tukevasti parkkiin, renkaat ehjinä sekä paikallaan ja käynnistäminenkin olisi huomisen huolia. Huominen tosin koitti yllättävän pian ja olikin taas aika kaivaa laturi esiin. Ai niin, miten kaivat koska laturi nököttää etupenkillä ja ovet ovat tukevasti lukossa sekä auto niin pimeänä, että mikään ei toimi. Lapsi säilytti laturia takapaksissa ehkä juuri tästä syystä. Tuskanhien vuodatus ei onneksi (vielä) päässyt alkua pidemmälle huomatessani, että kuskin oven saa auki myös ihan perinteisesti avaimella. Ei muuta kun takakonttia kaivamaan ja akku esiin, piuhat kiinni ja.... naks. Auto ei inahtanutkaan ja pysyi pimeääkin pimeämpänä. Monen yrityksen jälkeen olin valmis luopumaan toivosta ja lainaamaan ystävän autoa päästäkseni kotiin. Vielä kerran asenne tuotti kuitenkin tulosta ja auto hyrähti käyntiin. Heipat ystävälle, pakki päälle ja peruutus pois parkista suoraan tielle, johon auto sammui. Kyllä, poikittain keskelle tietä! Minä onneton automaattivaihteiston suurkuluttaja en ymmärtänyt ihan vaan varmuuden vuoksi huudattaa kaasua ja luistattaa kytkintä, joten siihen tyssäsi matkanteko.

Nyt alkoi tuskanhiki virtaamaan ja kuumeinen ponnistelu auton käyntiin saamiseksi. Sehän ei tietenkään onnistunut ja vaihtoehdoiksi jäi työntäminen tai vetäminen. Kaikki järkevä aivotoiminta katosi kuin tuhka tuuleen ja paniikki alkoi nostaa päätään, miten ihmeessä on mahdollista, että nelikymppinen omasta mielestään ihan kunnollisella maalaisjärjellä varustettu nainen voi käyttäytyä kuin hysteerinen teini? Ei se mitään, en minäkään tiedä mutta yhdistäkää mielessänne Spede-showsta tuttu Hannele Laurin naisen logiikka, Kumman kaa ohjelman Ellu ja lopuksi vielä hätääntynyt ympäriinsä säntäily, niin pääsette jyvälle, miten Rytmirouva toimii kun tulee tiukka paikka. En muista hetkeen olleeni niin onnellinen nähdessäni miehen, kyllä vain, ihan oikea supisuomalainen mies! Luotettavan vankkarakenteinen ja lempeällä (säälivällä) katseella varustettu alfauros sattui kulkemaan ohi ja oli valmis auttamaan neidon pulasta. Saimme auton työnnettyä tien sivuun pois tukkimasta liikennettä, jota ei siis vielä edes ollut, ja pitkän tauon jälkeen pystyin taas hengittämään ja puhumaan järkeviä lauseita. Tai ainakin lauseita.

Auto saatiin viimein käyntiin ja vaatteet hiestä märkänä pääsin lähtemään kotia kohti. Ilmastoinnin toimimattomuus ei enää haitannut ja pienet sivuäänet kuulostivat linnun laululta. Ohikulkijat loivat ehkä hieman pidempiä katseita ajoneuvooni, niin raivokkaasti poljin kaasua risteyksissä välttääkseni koslan uudelleen sammumisen, pahimmassa tapauksessa keskelle risteystä. Helpotus oli suuri päästyäni kotipihaan ja avainten palautus esikoiselle piti sisällään muutaman autonhoito-ohjeen. Ensi kerralla menen polkupyörällä.





Gaudeamus IgiturSekalaiset

Posted by Rytmirouva Sun, June 10, 2018 16:13:14

Konsertin jälkeinen kotiinpaluu palautti jalat maan pinnalle (tai sitten ei) ja raivoisa yo-juhlien valmistelu pääsi vauhtiin. Olen tiukasti sitä mieltä, että oli kyseessä sitten lakkiaiset, konfirmaatio, valmistujaiset, häät tai hautajaiset, ovat juhlakalut juhlansa ansainneet ja asiaan kuuluu, että puitteet ovat sen mukaiset. Jouluna voin surutta sietää villakoiria ja tarjoilla ruuat foliorasioista, mutta kerran elämässä kekkereihin täytyy panostaa ja tehdä juhlasta juhla. Joten puuhaa riitti ja koko perhe pääsi nauttimaan Rytmirouvan pakkomielteestä saada paikat juhlakuntoon suurta päivää varten.


Monen monta vuotta on ystäväni ammattilaisen ottein hoitanut juhlatarjoilut alusta loppuun ja vähän enemmänkin. Ammattilaisen otteisiin toki auttaa, että hän on oikeasti ammattilainen ja työkseen järjestelee tarjoiluja kaikenlaisiin tapahtumiin. Ystävä perheineen kuitenkin kyllästyi lumeen ja räntään ja päätti siirtyä muuttokuorman kanssa Espanjan lämpöön. Minä poloinen en ollut lainkaan ymmärtänyt, minkälainen työmaa on juhlien ruokahuolto kaikkine astioineen, pöytäliinoineen, kukkineen ja ruokineen. Puhumattakaan, että juhlapäivänä tarjoilu vaatii toimenpiteitä ja asiansa osaavan ihmisen keittiöön.

Sukumme on iso, kovaääninen ja aina valmiina juhlimaan, joten ihan pienellä vierasmäärällä ei selvitä minkäänlaisista kissanristiäisistä. Kuutisenkymmentä juhlavierasta vaatii jo vähän enemmän sapuskaa, kuin mihin Rytmirouvan aika, kärsivällisyys ja taidot riittävät. Ystävän jättämän aukon jälkeen täytyi etsiä uusi pitopalvelu, se löytyikin helposti, mutta ei puhettakaan täyden palvelun paketista juhlapäivälle, olin armotta myöhässä ja minun olisi tyytyminen pelkkään ruokaan. No ei hätää, tärkein asia on kunnossa, loppu sujuu kuin itsestään... vähänpä tiesin.

Perinteisesti ruokailuvälineitä pitää olla yhtä paljon kuin vieraitakin, eikös vain? Yhdelle perheelle yksi lautanen ja vuorottain syöminen käväisi mielessä, samoin kertakäyttöastiat, mutta hylkäsin ne nopeasti. Olin kuullut, että Martta-yhdistys vuokraa astioita (arvatkaa kuulunko kyseiseen seuraan?) ja astiat järjestyivätkin näppärästi sitä kautta, tosin pahvimukien houkutus oli suuri kuultuani, että Marttojen kultareunustettu kahviastiasto täytyy pestä käsin. Minä, joka pesen kaiken hiusharjoista lähtien astianpesukoneessa, näen vain painajaisissa kultareunuskuppeja. Vaihtoehdot olivat kuitenkin vähäiset ja kannoin kiltisti juhlakupit autoon. Kotona oli nyt valmiina odottamassa järjetön määrä muovilaatikoita täynnä lautasia, kahvikuppeja, laseja, haarukoita, veitsiä, lusikoita ja jos jonkinlaista tarjoiluastiaa ja kannua. Ystäviltä ja naapureilta haalitut salaattiottimet, kuoharilasit, maljakot ja pöytäliinat olivat iloisesti sikinsokin ympäri taloa, innoissani odotin jo juhlien jälkeistä tavaroiden palautusurakkaa, lottovoitto vaikutti todennäköisemmältä kuin juuri sen oman astian takaisin saaminen.

Hikipisaroita vuodatti myös emännän löytäminen keittiöön, ystävien piinaaminen ja soittelukerros ei tuottanut tulosta ja olin henkisesti valmistautunut viettämään juhlapäivän keittiössä ihan itse. Lopulta ystävä Espanjasta käsin järjesti asian ja sain kuin sainkin itse vapautuksen kyökkivuorosta. Ennakkopalaveri emännän kanssa sai minut lopullisesti ymmärtämään, että ykkösprioriteettini on saada ystäväni muuttamaan takaisin Suomeen seuraaviin juhliin mennessä. Maidot, kermat, sokerit, makeutusaineet, servetit, kupit, kulhot, kukat, laktoosit, gluteenit (kuka niitä muistaa?), kahvit, kahvinkeittimet, termarit, lämpölaatikot (siis mitkä???), teepussit.... takykardia teki takaisintuloaan ja hikipisarat virtasivat selkärankaa pitkin, mihin oikein olin ryhtynyt...

Kaksi päivää ennen H-hetkeä polveni sanoi työsopimuksen irti ja äreissäni kinkkailin ympäriinsä saaden koko talon hulluuden partaalle. Juhlaa edeltävänä iltana viimein hieman ennen puoltayötä kaikki vaikutti olevan kunnossa, edellisviikon unessa olin unohtanut hakea ruuat pitopalvelusta ja helpotus olikin joka kerta suuri, kun jääkaappiin kurkatessani totesin sen olevan täynnä juhlaruokia.

Ilokseni juhlapäivän aamuna polvikin oli parempi ja aamutossujen sijaan pystyin viettämään päivän korkkareissa. Päivä sujui oikein mainiosti ja kommelluksilta vältyttiin, sää oli mitä mainioin ja ruokaa riittävästi, itse asiassa ruokaa oli niin paljon, että seuraavan päivän rääppiäiset vietettiin ystävien avustamana. Keskimmäinen lapsukainen on lakkinsa ansainnut ja uskon, että päivästä jäi mukavat muistot. Elämän kevät on täydessä vauhdissa ja juhlapäivä oli pieni tauko kaiken myllerryksen keskellä, tästä on hyvä jatkaa kohti armeijaa ja tulevia jatko-opintoja.


Blog image



Up the Irons!Musa ja Kirjat

Posted by Rytmirouva Tue, June 05, 2018 23:16:34

Edeltävä viikko ennen lakkiaispäivää on lähinnä sumun peitossa ja toipuminen hulinasta on tapahtunut hitaasti. Pelkät järjestelyt vaativat veronsa ainakin henkisesti ja totuttuun tapaan olin suunnitellut kaiken huolella, mukaan lukien ihan pienen konserttipyrähdyksen juuri ennen juhlapäivää. Aloitetaanpa sumpun purkaminen täällä blogin puolella juuri tuosta konserttimatkasta, joka oli kerrassaan hauska mutta ajankohdallisesti hieman haastava.


Iron Maidenin ”Legacy of the beast” kiertue polkaistiin käyntiin Tallinnasta toukokuun lopulla ja heti seuraavana konserttipaikkana toimi Helsinki ja Hartwall-areena. Siskon houkuttelemana (kuinkas muuten) olin minäkin lippuni varannut, vaikka en mikään suuri Maiden-fani tunnusta olevanikaan, tosin hiljattain luettu Maidenin solistin, Bruce Dickinsonin elämänkerta, herätti mielenkiinnon bändiä ja sitä myöten myös konserttia kohtaan. Vihdoin suuri päivä koitti ja varsinkin sisko, jonka salaa epäilen kuuluvan jonkinlaiseen Maiden-lahkoon, tärisi innosta ja odotti malttamattomana näkevänsä päiväuniensa kohteen ilmielävänä.

Maalaistytöt kun lähtevät isolle kirkolle konserttiin, kyse on aina iloittelusta pitkän kaavan mukaan: ajoissa mennään ja kotiin ei tulla! Sää helli meitä ja aikainen saapuminen Helsinkiin mahdollisti auringosta nautiskelun ja terassilta toiselle hypähtelyn ennen illan konserttia. Alkuperäinen suunnitelma oli reitittää terassikierros niin, että mahdolliset Brucen bongauspaikat olisivat kuuluneet matkan varrelle, mutta se päätettiin liian haasteellisena hylätä. Elämänkerran perusteella sitä paitsi luulen, että herra Dickinson olisi löytynyt joltain miekkailusalilta.

Saapuminen paraatipaikalle tapahtui hyvissä ajoin, totta kai, totuttu tapa tunkea eturiviin vaatii valmisteluja ja sopivaa ennakointia, tosin tässä tapauksessa pikkusisko joutui ottamaan hatkat eturivistä ja jättämään isosiskon ihan yksin fanittamaan lämppäriä. Killswitch Engagen esiintyminen vaati korvatulppia, joita minulla ei sattumoisin ollut. Pikainen tarkistus wikipediasta kertoo, että ”bändin esiintyminen sisältää puhdasta laulua voimakkaan karjumisen ja murinan rinnalla”. Voin paljastaa teille, että karjumista ja murinaa oli enemmän kuin puhdasta laulua.

Iron Maidenin aloitus oli tajunnan räjäyttävä ja raamit spektaakkelille luotiin hetkessä. Lentäjien biisi, Aces High, sai areenan totisesti syttymään, jättiläismäinen pommikone lavasteena ja Dickinson kirkumassa nahkakypärässään ei taatusti jättänyt ketään kylmäksi. Lavashow oli vertaansa vailla ja ikämiehet jaksoivat tykittää illan maaliin, tietenkin Brucen johdolla ja melkeinpä yksinoikeudella. Uskomattomalla energialla herra Dickinson juoksi, pomppi, killui vankilahäkissä, miekkaili, ammuskeli liekinheittimellä ja kirkui mennessään. Kurkkusyövän jälkeen kuusikymppisen rokkarin energia oli hillitöntä ja ihailtavaa, tarjouduin jo viskaamaan siskon lavalle, mielelläni ottaisin vetreän brittihurmurin langokseni. Bändin muille jäsenille jäi itse shown kannalta statistin rooli, mutta se kuulunee asiaan ja he hoitivat tonttinsa moitteetta: kitarat, bassot ja rumpupalikat tottelivat loistavasti myös vähän enemmän elämää nähneitä käsiä.

Paikka eturivin tuntumassa houkutteli paikalle myös tosifaneja. Ai mistä tunnistaa tosifanin? Hätäisesti voisi kuvitella, että bändipaidasta tai viimeistään farkkuliivistä, mutta ei! Tosifanin tunnistaa pitkästä tukasta ja moshaamisesta. Onnekseni voin kertoa, että Iron Maiden tosifaneilla on puhdas tukka ja tässä tapauksessa se jopa tuoksui hyvälle, mikä on oikein mukavaa siinä vaiheessa kun letti läjähtää naamalle kymmenettä kertaa. Lempeään luonteeseeni nähden olen melko taitava pitämään oman tilani ihmisjoukoissa, mutta hiuksia vastaan en minäkään osaa taistella. Yritin siis vain nautiskella ilmavirrasta ja hyvästä tuoksusta, shampoo suositus jäi kysymättä...

Settilista oli tuttu ja turvallinen, minä tapafanikin tunnistin suurimman osan biiseistä ja Trooper, Number of the beast, Hallowed be thy name, Run to the hills tai Fear of the dark eivät varmasti olleet yllätyksiä kenellekään, mutta sehän menee samaan pakettiin koko keikan kanssa: yllätyksetön. Keikka oli upea, näyttävä, hengästyttävä ja todellakin näkemisen arvoinen... ja samalla tarkkaan mietitty jokaista silmäniskua myöten. Olisin kaivannut vähän rosoa ja kosketuspintaa, säröä loppuunhiottuun esitykseen. Vain hetkeä aiemmin Suomessa esiintynyt Metallica esitti Hassisen Koneen Rappiolla biisin, suomeksi. Olisi ollut virkistävää kuulla Brucen kiljahtelevan vaikkapa Kari Peitsamon Kauppaopiston naiset.

Reissu oli ikimuistoinen ja kotiinkin ennätettiin vasta seuraavana päivänä. Hotelliyö kruunasi miniloman ja kiireestä huolimatta sain varmasti pelkkää positiivista energiaa matkaani, juhlavalmistelut pyörähtivät eteenpäin täydellä teholla heti kotiinpaluun jälkeen, niistä lisää ihan pian.


Blog image