Munaravilla maaliin

Munaravilla maaliin

kirjoittajan kipuilua

Intohimona kirjoittaminen. Juttuja laidasta laitaan: karvakorvista, kaksijalkaisista, lenkkeilystä, maalaisidyllistä tai sen puutteesta, musiikista... lista on loputon, pääasia on kirjoittaminen.
https://www.blogit.fi/munaravilla-maaliin/seuraa

Up the Irons!

Musa ja KirjatPosted by Rytmirouva Tue, June 05, 2018 23:16:34
Edeltävä viikko ennen lakkiaispäivää on lähinnä sumun peitossa ja toipuminen hulinasta on tapahtunut hitaasti. Pelkät järjestelyt vaativat veronsa ainakin henkisesti ja totuttuun tapaan olin suunnitellut kaiken huolella, mukaan lukien ihan pienen konserttipyrähdyksen juuri ennen juhlapäivää. Aloitetaanpa sumpun purkaminen täällä blogin puolella juuri tuosta konserttimatkasta, joka oli kerrassaan hauska mutta ajankohdallisesti hieman haastava.


Iron Maidenin ”Legacy of the beast” kiertue polkaistiin käyntiin Tallinnasta toukokuun lopulla ja heti seuraavana konserttipaikkana toimi Helsinki ja Hartwall-areena. Siskon houkuttelemana (kuinkas muuten) olin minäkin lippuni varannut, vaikka en mikään suuri Maiden-fani tunnusta olevanikaan, tosin hiljattain luettu Maidenin solistin, Bruce Dickinsonin elämänkerta, herätti mielenkiinnon bändiä ja sitä myöten myös konserttia kohtaan. Vihdoin suuri päivä koitti ja varsinkin sisko, jonka salaa epäilen kuuluvan jonkinlaiseen Maiden-lahkoon, tärisi innosta ja odotti malttamattomana näkevänsä päiväuniensa kohteen ilmielävänä.

Maalaistytöt kun lähtevät isolle kirkolle konserttiin, kyse on aina iloittelusta pitkän kaavan mukaan: ajoissa mennään ja kotiin ei tulla! Sää helli meitä ja aikainen saapuminen Helsinkiin mahdollisti auringosta nautiskelun ja terassilta toiselle hypähtelyn ennen illan konserttia. Alkuperäinen suunnitelma oli reitittää terassikierros niin, että mahdolliset Brucen bongauspaikat olisivat kuuluneet matkan varrelle, mutta se päätettiin liian haasteellisena hylätä. Elämänkerran perusteella sitä paitsi luulen, että herra Dickinson olisi löytynyt joltain miekkailusalilta.

Saapuminen paraatipaikalle tapahtui hyvissä ajoin, totta kai, totuttu tapa tunkea eturiviin vaatii valmisteluja ja sopivaa ennakointia, tosin tässä tapauksessa pikkusisko joutui ottamaan hatkat eturivistä ja jättämään isosiskon ihan yksin fanittamaan lämppäriä. Killswitch Engagen esiintyminen vaati korvatulppia, joita minulla ei sattumoisin ollut. Pikainen tarkistus wikipediasta kertoo, että ”bändin esiintyminen sisältää puhdasta laulua voimakkaan karjumisen ja murinan rinnalla”. Voin paljastaa teille, että karjumista ja murinaa oli enemmän kuin puhdasta laulua.

Iron Maidenin aloitus oli tajunnan räjäyttävä ja raamit spektaakkelille luotiin hetkessä. Lentäjien biisi, Aces High, sai areenan totisesti syttymään, jättiläismäinen pommikone lavasteena ja Dickinson kirkumassa nahkakypärässään ei taatusti jättänyt ketään kylmäksi. Lavashow oli vertaansa vailla ja ikämiehet jaksoivat tykittää illan maaliin, tietenkin Brucen johdolla ja melkeinpä yksinoikeudella. Uskomattomalla energialla herra Dickinson juoksi, pomppi, killui vankilahäkissä, miekkaili, ammuskeli liekinheittimellä ja kirkui mennessään. Kurkkusyövän jälkeen kuusikymppisen rokkarin energia oli hillitöntä ja ihailtavaa, tarjouduin jo viskaamaan siskon lavalle, mielelläni ottaisin vetreän brittihurmurin langokseni. Bändin muille jäsenille jäi itse shown kannalta statistin rooli, mutta se kuulunee asiaan ja he hoitivat tonttinsa moitteetta: kitarat, bassot ja rumpupalikat tottelivat loistavasti myös vähän enemmän elämää nähneitä käsiä.

Paikka eturivin tuntumassa houkutteli paikalle myös tosifaneja. Ai mistä tunnistaa tosifanin? Hätäisesti voisi kuvitella, että bändipaidasta tai viimeistään farkkuliivistä, mutta ei! Tosifanin tunnistaa pitkästä tukasta ja moshaamisesta. Onnekseni voin kertoa, että Iron Maiden tosifaneilla on puhdas tukka ja tässä tapauksessa se jopa tuoksui hyvälle, mikä on oikein mukavaa siinä vaiheessa kun letti läjähtää naamalle kymmenettä kertaa. Lempeään luonteeseeni nähden olen melko taitava pitämään oman tilani ihmisjoukoissa, mutta hiuksia vastaan en minäkään osaa taistella. Yritin siis vain nautiskella ilmavirrasta ja hyvästä tuoksusta, shampoo suositus jäi kysymättä...

Settilista oli tuttu ja turvallinen, minä tapafanikin tunnistin suurimman osan biiseistä ja Trooper, Number of the beast, Hallowed be thy name, Run to the hills tai Fear of the dark eivät varmasti olleet yllätyksiä kenellekään, mutta sehän menee samaan pakettiin koko keikan kanssa: yllätyksetön. Keikka oli upea, näyttävä, hengästyttävä ja todellakin näkemisen arvoinen... ja samalla tarkkaan mietitty jokaista silmäniskua myöten. Olisin kaivannut vähän rosoa ja kosketuspintaa, säröä loppuunhiottuun esitykseen. Vain hetkeä aiemmin Suomessa esiintynyt Metallica esitti Hassisen Koneen Rappiolla biisin, suomeksi. Olisi ollut virkistävää kuulla Brucen kiljahtelevan vaikkapa Kari Peitsamon Kauppaopiston naiset.

Reissu oli ikimuistoinen ja kotiinkin ennätettiin vasta seuraavana päivänä. Hotelliyö kruunasi miniloman ja kiireestä huolimatta sain varmasti pelkkää positiivista energiaa matkaani, juhlavalmistelut pyörähtivät eteenpäin täydellä teholla heti kotiinpaluun jälkeen, niistä lisää ihan pian.




  • Comments(1)//www.munaravia.fi/#post136