Munaravilla maaliin

Munaravilla maaliin

kirjoittajan kipuilua

Intohimona kirjoittaminen. Juttuja laidasta laitaan: karvakorvista, kaksijalkaisista, lenkkeilystä, maalaisidyllistä tai sen puutteesta, musiikista... lista on loputon, pääasia on kirjoittaminen.
https://www.blogit.fi/munaravilla-maaliin/seuraa

Maradona

UrheiluPosted by Rytmirouva Sun, June 24, 2018 15:59:51
En seuraa urheilua. En ole koskaan ollut järin kiinnostunut suomalaisurheilijoiden edesottamuksista maailmalla saatikka oman maan kamaralla, poikkeuksena tietenkin mäkihyppy, koska Jari Puikkosen stalkkaaminen vaati käytännössä lajin seuraamista, muuten olisin joutunut tyytymään huoneeni seinällä koreilevaan J.Puikkosen jättiläisjulisteeseen. Sittemmin olen jonkun verran tutustunut formuloiden saloihin, koska Insinöörin mieltymys kyseiseen lajiin on vertaansa vailla. Tosin sydäntäni lähellä oleva keskustelunaihe ”onko formulat urheilua” vaatisi oman blogin, joten jätän tämän nyt tähän...

Ja sitten aiheeseen eli poikkeukseen, joka vahvistaa säännön. Jalkapallo! Olen lapsesta asti töllöttänyt telkkarista jalkapallon arvokisat ja yhtään en ymmärrä miksi. Laji ei mitenkään ole ollut erityisasemassa, enkä muutenkaan muista mistä villitys on saanut alkunsa. Sen muistan, että lapsena lauantai-illan saunan jälkeen isoveli katsoi telkkarista jalkapalloa, vieläkin yhdistän saunan tuoksun jalkapallokentän meteliin ja brittikannattajien yhteislauluun. Sittemmin liigapelit vaihtuivat arvokisoihin ja luulen, että suurin syyllinen jalkapalloretkahdukseeni on legendaarinen Hollannin rastatukka Ruud Gullit. Seurasin intohimoisesti oranssipaitojen edesottamuksia ja J.Puikkonen joutui kilpailemaan asemastaan Ruudin, Frank Rijkaardin ja Marco van Bastenin kanssa.

Hollannin menestys maailman huipulla on hiipunut, mutta innostukseni potkupallon seuraamiseen sitä vastoin ei. Hiljattain alkaneet jalkapallon mm-kisat ovat kesäkiireiden lisäksi vaikuttaneet blogin hiljenemiseen, useampi peli päivässä pitää Rytmirouvan kiireisenä ja ajatukset pyörivät kirjoittamisen sijaan pyöreässä pallossa. Tämä vuosi on aivan erityinen ja pitkäaikainen haaveeni päästä katsomaan mm-tason peliä paikan päälle toteutuu vihdoin. Pienien ja vähän suurempien hankaluuksien jälkeen liput Pietarin semi-finaaliin ovat viimein lunastettu ja viisumin korvaava ”fan-id” eli kisapassi, jota ilman peliin ei ole asiaa, on kunnossa.

Otteluiden seuraaminen televisiosta on hetkittäin tuskallista pelaajien kummallisten pelitapojen takia, annan mielelläni neuvoja sohvalta käsin ja yleensä melko kuuluvasti. Esikoisen huomautus, että pelaajat eivät kuule ohjeitani vaikka rääkyisin kuinka kovaa tahansa, ei saanut ymmärrystä ja uskon edelleen vankasti, että riittävän kova äänenvoimakkuus yhdistettynä oivallisiin neuvoihin ja ohjeisiin, saavuttaa määränpäänsä television välityksellä. Tähän ehkä liittyy se seikka, että lapsien into lähteä mukaan joka paikkaan, ei koskettanut jalkapallo-ottelua. Äidin eläytyminen pelitapahtumiin nostattaa ehkä enemmän myötähäpeän tunteita kuin ylpeyttä jälkikasvussa, sisäinen jalkapallovalmentajani ei nauti arvostusta perhepiirissä. Odotan innolla tulevaa pelimatkaa ja lippuongelmien ratkettua suurin ongelmani on, että miten pukeudun matsiin? Eläytyminen ja ohjeiden antaminen täytyy tietenkin toteuttaa sopivassa asussa ja tähän mielelläni otan vinkkejä vastaan. Sitä kyllä mietin, että jos isäntämaa Venäjä pelaa semi-finaalissa, onko jo ihan turvallisuustekjä pukeutua maatuskaksi ja maalata Venäjän liput poskiin?



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post139