Munaravilla maaliin

Munaravilla maaliin

kirjoittajan kipuilua

Intohimona kirjoittaminen. Juttuja laidasta laitaan: karvakorvista, kaksijalkaisista, lenkkeilystä, maalaisidyllistä tai sen puutteesta, musiikista... lista on loputon, pääasia on kirjoittaminen.
https://www.blogit.fi/munaravilla-maaliin/seuraa

Avaruuslaiva

SekalaisetPosted by Rytmirouva Sun, February 04, 2018 16:51:34
Tämän tarinan ei pitänyt päätyä blogiin, se on eri tyyppinen ja kuuluu näihin minun "muihin kirjoituksiin". Noitalinna Huraa! on julkaissut hiljattain uutta musiikkia, joista viimeisimpänä "Avaruuslaiva" nimisen kipaleen. Kappale on kaunis ja sen myötä päätin kuitenkin julkaista hieman erilaisen blogitekstin. Ihanaa sunnuntaita teille kaikille smiley


Ulkona on pakkasta. Kaivan komerosta paksuimman toppatakin ja vedän pipon korville. Koirat odottavat innoissaan lähtömerkkiä ja pyörivät vinhasti jaloissani. Vielä hanskat käteen ja olemme valmiita.

Kävelen hiljakseen ja tarkkailen leikkiviä koiria, lumen narskunta kenkien alla resonoi rintakehään asti ja koirien temmellyksen äänet vaimenevat lumihangen syleilyssä. Talvi näyttää parhaimmat puolensa vain harvoin ja nyt on se harvoin. Olen aina rakastanut tähtiä, tähtikuviot taivaalla loistavat kuin ne vain voivat helmikuisena pakkasyönä loistaa. Otavan iso kauha haukkaa yötaivasta ja Pohjantähti loistaa kirkkaana. Tiesittekö, että Pohjantähti sijaitsee lähellä taivaannapaa? Taivaannapa paikkana aiheuttaa minulle samanlaisia vilunväristyksiä kuin Rohan, Gondor tai kaukainen galaksi. Jotain suurta, mystistä ja mahtipontista.

Jatkan kuljeskelua pakkasyössä, koirien leikki saa lumen pöllyämään ja etsin itselleni koskemattoman kohdan hangesta. Pylläytän itseni kinokseen ja tuijotan taivaalle kamppaillen vastaan halua tehdä lumienkeli. Olen tomera ja käytännönläheinen ihminen, en lainkaan lumienkeli-ihmisiä ja on jo riittävän omituista, että makaan hangessa ja tuijotan tähtiä. Mutta niin on aina ollut, tähdillä on hypnoottinen vaikutus ja niiden kirkkaus on parhaimmillaan pakkasyönä maaseudun pimeydessä. Olen nähnyt lukemattomia tähdenlentoja, tämä ei ole ensimmäinen kerta kun makaan hangessa tähtiä tuijottamassa.

Kömmin ylös hangesta ja kutsun koirat luokseni, pienin koira nostelee tassujaan kuin tanssien, luminen ja jäinen maa saa pikkuhauvan tassut palelemaan. Jatkamme kulkua vielä eteenpäin, koirat ilostuvat huomattuaan, että peruslenkin kääntöpaikka ohitetaan. Hengitys höyryää, niin minun kuin koirienkin ja pakkanen saa posket nipistelemään. Kävellessäkin tuijotan tähtiä ja reittini kiemurtelee kuin aamuöisen kapakkakulkijan.

Kenkien nastat iskeytyvät maahan, pureutuen napakasti lumen alla olevaan jäähän, vakuutusyhtiöt ovat tyhmiä kun eivät kustanna nastakenkiä kaikille. Minä olen kömpelö, kaatuilen ja kompastelen paljon. Riemuitsen nastojen tuomasta turvasta ja polkaisen uhmakkaasti askeleen toisensa perään jäiseen maahan, olen varma että kengät ovat pelastaneet minut monilta luunmurtumilta ja mustelmilta jo useana talvena.

Koirat pinkovat kaukana edellä ja metsänreuna nostattaa tumman seinän lumen ja kuutamon reunaan. Metsäpolku sukeltaa puiden sekaan kuin musta aukko ja kutsun koirat takaisin pimeydestä valoon, en pidä öisestä metsästä ja käännymme takaisin kotia kohti.

Tuttu reitti nostattaa muistoja, en lapsenakaan pitänyt pimeästä ja kotimatka mummolasta nosti ajoittain hiukset pystyyn. Serkku juoksi edeltä ja piiloutui puiden taakse hypätäkseen sopivalla hetkellä eteeni inkkarihuudon siivittämänä. Enää en pelkää ja muistot naurattaa.

Kotipihan valoissa tähdet katoavat, koirien vaimea temmellys muuttuu kimakaksi räksytykseksi ja lumous haihtuu. Tömistelen lumet kengistä ja vihellän koirat luokseni. Huomenna taas.



  • Comments(1)//www.munaravia.fi/#post99