Munaravilla maaliin

Munaravilla maaliin

kirjoittajan kipuilua

Intohimona kirjoittaminen. Juttuja laidasta laitaan: karvakorvista, kaksijalkaisista, lenkkeilystä, maalaisidyllistä tai sen puutteesta, musiikista... lista on loputon, pääasia on kirjoittaminen.
https://www.blogit.fi/munaravilla-maaliin/seuraa

Perinteet kunniaan

SekalaisetPosted by Rytmirouva Fri, March 30, 2018 16:27:56
Minä en ole pääsiäisihmisiä. Kaikki energiani kohdistuu jouluun ja muut pyhät tarkoittavat vain vuoden etenemistä kohti joulua (myönnettäköön että juhannus on ihan kiva). Pitkät pyhät muulloin ovat pelkästään rasittavia, asioita ei saa hoidettua ja syön liikaa. Pääsiäisenä se on erityisen ärsyttävää koska en edes pidä lampaasta ja silti onnistun syömään itseni palloksi.


Ainoa pääsiäiseen liittyvä perinne, jota ei sitäkään enää ole, oli virpominen. Palmusunnuntain painajainen alkoi jo pari päivää aiemmin ymmärrettyäni, että niitä pahuksen risuja ei taaskaan ole kerätty ajoissa. Lumihangessa rämpinen ja jotain pajua muistuttavan puskan etsiminen ei ollut minun juttu, eikä myöskään Insinöörin (yllätys). Vaari onneksi yleensä pelasti tilanteen ja myöhempinä vuosina jo taitavasti isovanhemmat ymmärsivät tarkistaa oksien tilanteen hyvissä ajoin ja oma-aloitteisesti. Ongelmaksi muodostui alkuvuosina myös koristelu: vessapaperi, folio, villalanka ja leivinpaperi ovat kaikki hyvin käyttökelpoisia askartelutarvikkeita. Sittemmin opin läksyni ja oksat saivat koristeeksi höyheniä ja kreppipaperia, aloin vihdoin ymmärtää miten äitipisteitä kerätään.

Virpomisvuodet eivät loppujen lopuksi kestäneet pitkään, koska poikien ego ei sallinut noidaksi pukeutumista järin pitkään. Periaatesyistä en antanut lupaa virpomiseen halloween-asussa tai merirosvon puvussa. Harry Potterin katsoin läpi sormien ja yhtenä pääsiäisenä Tylypahkan velhot kävivät räpsimässä naapureita pajunvitsoilla. Rakkain Lapsi toki teki virpomisesta taidetta, mutta se onkin jo ihan toinen tarina...

Pääsiäiskoristelut ovat myös aina olleet hyvin vaatimattomia, niitä ei ole. Mummo jaksoi monta vuotta sitkeästi kylvää pääsiäisruohon lasten iloksi ja minun tapettavaksi. Ymmärsitte oikein, en saa pidettyä edes pääsiäisruohoa hengissä, tosin useimmiten joku kissoista ehti tuhota ruohot ennen minua.

Nykyään ainoa pääsiäiseen liittyvä tapa on lammas. Itse en ole lampaanlihan ystävä ja kerran vuodessa sitä makunautintoa on riittävästi. Tosin tänä vuonna saimme yllättävän toimituksen lampaanlihaa lähituottajalta ja päätin testata ihan uudentyyppisen reseptin jo hyvissä ajoin ennen pääsiästä. Kokeilu oli oikein onnistunut ja pyhänä tarjolla onkin ylikypsää lampaanlapaa, josta jopa minä lammasrasisti tykkään. Ainakin hyvän viinin kanssa.

Iloista pääsiäistä kaikille, alla oleva kuva ei liity mitenkään pääsiäiseen, mutta tuleehan siitä aika keväinen olo. Uskollinen ystävä odottaa jo kevättä ja puutarhatöitä.






  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post118

Väsyneempi ku ennen lomaa

Pieniä matkakertomuksiaPosted by Rytmirouva Tue, March 27, 2018 09:18:54
Parantuminen botuliinivaurioista tapahtui loppujen lopuksi nopeasti ja kertaheitolla, huonot olot ja sydämen pompotus ovat olleet taakse jäänyttä elämää jo lähes viikon ja menneen viikonlopun lomailu tapahtui täysissä sielun ja ruumiin voimissa. Tai no, siitä voidaan tietenkin olla montaa mieltä ja vähän riippuu keneltä kysytään, mutta sydämen tykytykset johtuivat ainakin varmasti jostain ihan muusta kuin Botoxista.


Koulukaveri teemalla vuosia sitten alkunsa saanut "nelikymppisten pissisten rännimatkat" on pikkuhiljaa muuttanut muotoaan "kaikenikäisten Suomesta ja Espanjasta kasaantuneiden hyvien tyyppien mukahauskaa matkoiksi". Alkuperäisen matkanjohtajan ideoima pitkän viikonlopun iloittelu on aina sijoittunut laskettelukeskukseen, johtuen liiderin vaarallisesta ja mustelmia aiheuttavasta lumilautailu-harrastuksesta.

Itse olen muutaman kerran kokeillut lumilautailua ja lopputulos oli kuorrutettu verenpurkaumilla ja muutaman päivän istumisella naapurin lapselta kaapatun uimarenkaan päällä. Ymmärrykseni mukaan tilanne ei juuri olisi muuttunut useampien harjoituskertojen myötä, koska nähdäkseni lautailijat useimmiten istuvat tai makaavat rinteessä. Ennen hissiinmenoa räplätään siteitä joko istuen, kaveriin tai kaiteeseen nojaten tai sitten jätetään uhmakkaasti kintut lautaan kiinni ja eletään vaarallisesti hyppien, pomppien ja vaarantaen viattomat suksi-ihmiset. Hissinousut ovat ihan oma lukunsa ja jos lautailija selvittää nousun urheasti ylös asti, onkin jo korkea aika istahtaa hetkeksi rassaamaan lauta takaisin kiinni kinttuihin. Tänä aikana minä suksieni kanssa olen ehtinyt tekemään facebook-päivityksen, käymään vessassa ja kuolemaan tylsyyteen. Kun vihdoin päästään tositoimiin ja siirtymään alaspäin, voidaankin ottaa puolet rinteestä mukaan. Lautailijoiden mieltymys putsata koko rinne ylimääräisestä lumesta on silmiinpistävää, lauta toimii kunnon lumikolan tavoin ja pisteitä jaetaan paljastetun jääpinta-alan mukaan.

Henkilökohtainen panostukseni lautailijoiden viikonlopun onnistumisen kannalta on aina ollut merkittävä ja se alkaakin jo käymään työstä lökäpöksyjen lukumäärän seurueessamme lisääntyessä vuosi vuodelta. Tukikeppinä toimiminen, ympäriinsä hinaaminen ja odottelu sai jatkumoa lautailijoiden alettua hukkaamaan osia kulkupeleistään. Ruuvien ja mutterien metsästys lumihangesta ei ollut helppoa ja aiheutti edelleen jatkuvaa syvää uupumusta.

Toki viikonlopun vietto piti sisällään paljon muutakin kuin vain rinteessä kaahailua ja lautailijoista huolehtimista. Keskustelu ajankohtaisista aiheista oli virkistävää, Benelux-maiden ja Aasian filmiteollisuuden vertailu toi esiin yllättävää asiantuntemusta ja samoin joukostamme löytyi kosmetiikka-alan erityisosaamista. Kontakteja solmittiin ympäriinsä ja käyntikortteja eri alojen osaajilta olikin tallessa kotiinlähtöpäivänä merkittävä määrä.

Levollinen viikonloppu tuntui tulevan tarpeeseen useimmille joukostamme ja olikin virkistävää rennon viininmaistelun jälkeen saada kunnon yöunet. Sikeät unet sinetöitiin nukkumalla kuulosuojaimet korvilla, edes formulalähetyksen liveselostus aamutuimaan ei saanut rauhaamme järkkymään. Päivän tärkein ateria sai aamut sähäkästi liikkeelle ja vinkkinä kerrottakoon, että kurkulla ja kermavaahdolla jaksaa pitkälle iltapäivään.

Siihen nähden, että loma ylitti kaikki odotukset ja oli oikein virkistävä, on paluu arkeen ollut yllättävän raskas. Käsittääkseni kävi niin, että pitkät ja levolliset yöunet olivat liikaa ja nyt ei unentarvetta enää ole. Olen melko varma, että ensi vuonna sama jengi on kasassa lukuunottamatta yhtä, joka kertoi mielummin jäävänsä kotiin itkemään ja katselemaan belgialaisia leffoja. Me muut varmasti näemme taas ja jos nyt joku paikalla ollut tästä itsensä tunnistaa, niin kiitos ja anteeksi, olette rakkaita ❤️



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post117

Botox

Mitä diipimpää sitä kriipimpääPosted by Rytmirouva Tue, March 20, 2018 09:50:02
Epäröin pitkään tämän postauksen kirjoittamista ja julkaisua, mutta kun ollaan kerran bloggaamaan ryhdytty, tehdäänpä se sitten kunnolla ja tongitaan kaikki pohjamutia myöten.


Suunnitelmani oli täällä blogissa paljastaa omituisuuksistani vain aivastelu ja kuuhulluus ja jättää loput luurangot kaappiin, mutta kolistellaanpa nyt sitten loputkin esiin kun sopiva tilaisuus aukesi. Minä kärsin järjettömästä kainaloiden liikahikoilusta (hyperhidrosis). En nyt puhu mistään pikkuisen hankalasta vaivasta vaan todella isosta ongelmasta, joka hankaloittaa jokapäiväistä elämää. Vaivalla ei ole mitään tekemistä normaalin urheiluun, kuumuuteen tai jännittämiseen liittyvän hikoilun kanssa, vaan hikeä valuu kuin vettä vain ihan milloin sattuu ja miten sattuu. Kaikki deodorantit voi laittaa säkkiin ja upottaa järveen, oli mikä tahansa tripledry tai rexona, hyöty on nolla.

Yli kymmenen vuotta sitten satuin lukemaan jostain lehdestä artikkelin, jossa kerrottiin botuliinin käytöstä liikahikoilun estoon. Aloin selvittämään asiaa ja se vaatikin hieman ponnisteluja, täällä periferiassa kukaan ei ollut kuullutkaan moisesta. Onnistuin viimein saamaan käsiini lääkärin ihan lähikaupungista, joka tiesi asiasta jotain ja lupautui pistelemään botuliinia kainaloihini. Siitä lähtien olen noin kerran vuodessa marssinut lääkäriin ja ottanut Botox-pistoksia kainaloihini. Toimenpide on simppeli ja nopea, reilu kymmenkunta pistosta per kainalo Botoxia ihon alle. Määrät ovat pieniä ja pistos vastaa ampiaisen pistoa, eli ei kovin miellyttävää mutta ihan siedettävissä olevaa kuitenkin. Vaikutus on dramaattinen, botuliini lamauttaa hikirauhaset ja hikoilu loppuu kokonaan. Vaikutusaika on yksilöllinen, mutta minun tapauksessa hikoilu loppui aina lähes vuodeksi.

Viikko sitten koitti vuosittaisen botuliiniannoksen aika, tuttuun tapaan tutulle lääkärille ja injektiot kainaloihin. Toimenpide oli nopea ja helppo, alkuvuosista poiketen en enää edes jännittänyt pistoksia ja kaikki hoitui rutiinilla. Ongelmani olisi taas vuodeksi poispyyhkäisty ja vaatetushuolia ei olisi.

20 minuuttia hoidon jälkeen olin jo autossa hyvää vauhtia menossa kaupungille muille asioille kun oloni muuttui todella omituiseksi. Raajat muuttuivat veteliksi ja hengitys ei kulkenut. Ajoin auton parkkiin ja päätin kulkea loppumatkan päämääränäni olevaan apteekkiin jalan. Oloni muuttui hetki hetkeltä huonommaksi ja kun viimein kompastelin apteekkiin, ambulanssi tilattiin käden käänteessä. Koko kroppani oli velliä, syke miljoona, en saanut henkeä ja hiki valui nyt muualtakin kuin kainaloista. Kohtaus kesti noin puoli tuntia ja oli äärimmäisen epämiellyttävä.

Viikon mittainen painajainen oli saanut alkunsa ja "kohtauksia" sateli pitkin viikkoa. Lääkäreiden mahdottomuus myöntää, että lääkkeillä olisi mitään negatiivisia sivuvaikutuksia, oli käsinkosketeltavaa. Ajelin ambulanssilla sairaalasta toiseen ja joka paikassa lääkärit yhtenä rintamana pitivät mahdottomuutena, että oireeni johtuisivat Botoxista. Plastiikkakirurgit ja neurologit ymmärrän, he käyttävät Botoxia jatkuvasti työssään niin kauneusvirheiden korjaamiseen kuin vakavien sairauksien hoitoon, mutta sydän- ja sisätautilääkärin astuminen samaan remmiin sai otsasuoneni tykyttämään.

Keskussairaalassa oireeni otettiin kuitenkin vakavasti ja systemaattisesti poissuljettiin vakavia ja henkeä uhkaavia vaihtoehtoja. Joka kerta kun näin vilahduksenkin lääkäristä, yritin pihisten kertoa vaivojeni johtuvan Botoxista, mutta ketään ei kiinnostanut. Yhtä kaikki, sain melko perusteellisen terveystarkastuksen keuhkokuvauksen, sydämen ultraäänen ja kaiken kattavien verikokeiden muodossa. Olin kaikkien testien, kuvausten ja kokeiden mukaan terve kuin pukki, ainoa särö oli takykardia.

Sydämen ympärivuorokautinen seuranta näytti sydämeni tekevän tiheälyöntisyyspiikkejä omia aikojaan. Sain siirron sydänosastolle ja neljäntenä päivänä pistosten jälkeen oloni muuttui niin huonoksi, että olin enemmän kuin tyytyväinen jokaisesta anturista ja piuhasta joita kroppaani oli kytketty. Ekg-laite kärrättiin luokseni tuon tuosta, mutta rytmihäiriöitä ei missään vaiheessa löydetty, sydän vain kiihdytteli ja kaasutteli mielensä mukaan. Pelkästään takykardia olisi ehkä ollut siedettävämpi kestää, vaikea sanoa, mutta hengitysvaikeudet ja koko kropan "velttoushalvaus" tekivät kohtauksista äärimmäisen epämiellyttäviä ja pelottavia.

Jo pelkkä ajatus hermomyrkystä elimistössä on pelottava. Mitä on tapahtunut? Miten aine vaikuttaa ja varsinkin mitä se tekee jatkossa? Muuttuuko hengitysvaikeudet yhä pahemmiksi ja kestääkö pumppuni kaiken tämän ryllytyksen? Lääkärit eivät suostuneet kuuntelemaan huoliani, koska Botox- kortti ei heidän mukaansa ollut käytettävissä. Pari ystävääni ja Insinööri tekivät myyräntyötä ja ystävämme googlen avulla osumia löytyi, varsinkin maailmalta. Itse en halunnut asiaa tutkia ja ystävillenikin sanoin, että mikäli kuolemantapauksia löytyy, älkää kertoko.

Viikon aikana kohtauksia oli kahdeksan, ne kestivät noin puoli tuntia, lukuunottamatta neljännen päivän kohtausta sydänosastolla, joka kesti 2,5 tuntia. Kohtausten välisen ajan olin uupunut ja hengitys oli työlästä lähes koko ajan. Diagnoosia en saanut, selittämätön takykardia ja lääkkeeksi beta-salpaaja. Kuudes päivä piikitysten jälkeen sujui jo kotona, mutta kohtaus iski lääkkeestä huolimatta. Beta-salpaaja piti sykkeen kurissa, mutta tuttuun tapaan henki ei kulkenut, raajat eivät toimineet ja hiki virtasi. Tuo kohtaus näyttää nyt kuitenkin jääneen viimeiseksi, jäljellä on enää uupumus ja ajoittainen raskas hengitys. Beta-salpaajat heitin roskikseen, leposykkeeni on normaalisti melko alhainen ja beta-salpaajan kanssa luvut alkoivat valua turhankin alas. Insinööri tosin lohdutti, että nollaan on vielä pitkä matka.

Lukijoiden kalastus tai skandaalinhakuisuus on kaukana siitä, mitä minä bloggaamiseltani haluan, mutta Botoxin tai minkä tahansa lääkkeen sivuvaikutukset ovat varmasti melko vaiettua tietoa, ainakin jos lääkärit saisivat päättää. Lääkärien ylenkatse varsinkin motivoi minua tämän tarinan kirjoittamiseen, eikä haittaa yhtään vaikka mahdollisimman moni tämän lukisikin. Viikko oli pelottava ja oireet rajuja, lääkärien jankutus siitä, että mitättömän pienet määrät Botoxia ihon alle pistettynä kaukana kaikista verisuonista on vaaratonta, ei auttanut hädässäni ja tuntui epäreilulta. En tiedä miksi tai minne Botoxia turahti. Hermoon? Kuitenkin pääsi vereen? Imusolmuke? En totta totisesti ole lääkäri ja näistä asioista olisin halunnut keskustella jonkun asiantuntijan kanssa, mutta se osoittautui täysin mahdottomaksi.

Kokemani perusteella en suosittele Botoxia yhtikäs kellekään. Tiedän, että ainetta käytetään vakavien sairauksien hoidossa ja silloin tilanne on toinen, mutta kauneuskirurgiassa miettisin kyllä tarkkaan. Itselläni hiki saa virrata ja mietin vuoden päästä keinoja siihen, ehkä jotain uutta on kymmenen vuoden aikana keksitty.

Tämä blogi vaikenee nyt viikoksi. Kerään vielä pari päivää voimia ja sitten lähden vuoden odotetuimmalle lomalle. Huolissaan ei tarvitse olla, olen maailman parhaassa seurassa ja voitte olla varmoja, että minusta pidetään hyvää huolta ❤️







  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post116

Sydämeni osuman sai

Mitä diipimpää sitä kriipimpääPosted by Rytmirouva Sat, March 17, 2018 16:01:42
Rytmirouvalla on nyt takanaan elämänsä rankin ja samalla pelottavin viikko. Apteekin tiskille rojahtaminen oli vain alkusoittoa alkavan viikon rumballe ja ambulanssi tuli tutuksi vielä useampaan kertaan.

Kotiutuminen paikallisesta ensiavusta kesti reilun tunnin, sen jälkeen pyysin Insinööriä viemään minut takaisin kiireen vilkkaa. Nukkuminen tuntui kaukaiselta ajatukselta pumpun hakatessa, hien valuessa ja hengityksen takutessa. Toisella visiitillä en enää löytänyt hauskoja puolia päivystyksen tohinasta, oma vointi oli kehno ja papparaisten toilailut eivät enää naurattaneet. Aamun valjetessa lääkäri totesi minut kaikin puolin terveeksi ja komensi kotiin ohjeena soittaa ambulanssi, jos olo menee oikein huonoksi.

Erilaisten käänteiden jälkeen päädyin kuitenkin pykälää isompaan lasarettiin ja keskussairaalassa alettiinkin tehokkaan järjestelmällisesti tutkimaan vaivojani. Keuhkoveritulppa oli todennäköisin vaihtoehto ja selvästi lääkäreiden suurin huoli. Tiesittekö muuten, että se pystytään tarkistamaan verikokeella? Minä en tiennyt, mutta nyt tiedän ja tämä tulppatesti näytti, että en ole saamassa keuhkoveritulppaa. PAITSI, että on olemassa pieni ryhmä ihmisiä, joiden verestä tulppatesti ei näytä oikeaa tulosta, eivätkä lääkärit voi tietää, kuulunko esim. minä juuri siihen pieneen ryhmään. Siis täh? Minun logiikalla testi on silloin aika hyödytön.

Oireet olivat kuitenkin niin ilmeiset, että seuraavaksi keuhkojen viipalekuvaukseen mars! Tähän hetkeen mennessä suoneni olivat jo täynnä reikiä ja verivarastot ehtyneet pullotolkulla, mutta nyt hoitaja tuli luokseni koivuhalon kokoinen neula kädessään ja hieman pahoitteleva ilme kasvoillaan. Varjoaine on sen verran paksua, että se vaatii vähän isomman neulan. Ohjeeksi annettu "älä taivuta kättä" oli turha, koitappa itse taivuttaa kättä, jonka sisään on tungettu taipeen kohdalle jättiläismäinen neula. Kuvaus itsessään oli nopea, varjoaine hulahti nopeasti ja tehokkaasti jättineulan läpi elimistööni aiheuttaen vekkulin lämmön tunteen. Lähes yhtä vekkuli oli tunne pienestä pissavahingosta, mutta hoitajan ennakkovaroituksesta päättelin, että housut ovat yhä kuivat. Kuvasta kuitenkin kävi ilmi, että en ole saamassa keuhkoveritulppaa ja keuhkot olivat kaikin puolin oikein terveet.

Seuraavaksi otettiin työn alle sydän, erilaiset lätkät, piuhat ja rensselit tulivat tutuiksi. Makasin kytkettynä monitoriin ja välillä kannoin mukanani seurantalaitetta. Tapani pyöriä kuin väkkärä öisin sängyssä ei ollut hyvä tapa kaikkien piuhojen kannalta, huoli antureiden kiinnipysymisestä ei silti vaikuttanut yölliseen elämääni ja aamulla hoitaja oli hikisempi kuin minä selvitellessään piuhasotkuja.

Siirto sydänosastolle sai sydämeni lopullisesti villiintymään ja totesin olevani oikeassa paikassa. Samana päivänä vointini meni niin huonoksi, että hälytin siipan paikalle pitämään kädestä kiinni. Monitorin valehtelemattomat luvut kertoivat kyllä, että jäisin henkiin, mutta olo ei ollut sen mukainen. Illalla vihdoin voinnin helpottaessa, peruin kaikki tulevat menoni varmana siitä, että voin siirtää muuttokuormani sairaalaan.

Tilanteet kuitenkin muuttuvat nopeasti ja seuraavana päivänä sain lääkkeet hillittömästi rummuttavalle pumpulleni ja käskyn painua kotiin. Minut on siis nyt viipalekuvattu, sydän on ultraäänellä todettu oikein toimivaksi ja mallikelpoiseksi, sydänfilmi otettiin niin monta kertaa, että rapsuttelen antureiden liimajälkiä vielä juhannuksenakin irti nahasta. Kaikki mahdolliset verikokeet on tehty ja viimeisen sairaala-aamun labra kysyikin minulta, onkohan verta vielä jäljellä. Hyvä että oli, sillä hän vei vaatimattomat seitsemän pulloa.

Pieni pilleri vaikuttaisi nyt kuitenkin olevan avain onneen ja olo on kohentunut huomattavasti. Kotona hipsuttelu on ihan parasta viiden päivän sairaalaelon jälkeen, rutistelen ja halailen lapsia ja kiusaan Insinööriä kyllästymiseen asti. Jää nähtäväksi keksinkö mitään kirjoitettavaa sohvalla makailusta. Todennäköisesti keksin.



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post115

Tämäkin vielä

SekalaisetPosted by Rytmirouva Tue, March 13, 2018 11:50:44
Kaikkihan tietää ne lääkepakkausten pienen pienet varoitustekstit, ne missä mainitaan harvinaiset ja erittäin harvinaiset kyseisen lääkkeen sivuvaikutukset. Ne mitä ei yleensä huvita lukea tai jää koko lääke ottamatta. No arvatkaapa mitä, ne saattaa oikeasti toteutua jonkun kohdalla ja minuahan arpa suosi, kuinkas muuten. Olen nyt erityisen ilkeä bloggaaja ja jätän kertomatta mistä lääkkeestä on kyse, hyi minua ja koittakaa elää asian kanssa.


Tapahtumasarja sai alkunsa osuvasti apteekissa, rysähdettyäni naama edeltä tiskille, hätääntynyt farmaseutti soitti ambulanssin ja taas sitä mentiin! Selkä kunnossa, polvet priimana ja silti vilkkuauton kyydillä hoitoa saamaan.

Paikallisen lasaretin ensiavussa vierähti tunti jos toinenkin ja olenpa kerrassaan tyytyväinen, että suunniteltu hoitsun ura ei toteutunut. Ketään ei käynyt kateeksi, ei hoitajia, ei lääkäreitä ja kaikkein vähiten potilaita. Heittäkääpä villi arvaus, kuinka kauan kestää, että joku tulee tsekkaamaan potilaan voinnin kun ko. potilas on tuotu lanssilla ja suurin ongelma on ollut hengitysvaikeudet? Ei enempää eikä vähempää kuin 1,5 tuntia. Maalaisjärjellä voisi kuvitella, että joku ehtisi käydä tarkistamassa, että potilas esim. hengittää, mutta ehkä käytävien varsille sullotut potilasvuoteet olivat jonkinlaisen valvontakameran tarkkailussa. Siivooja kyllä hujahti ohi pari kertaa, ehkä hänen tehtävä oli moppauksen ohessa tarkistaa elävät ja kuolleet.

Ruuhkapaletti pyörähti kuitenkin viimein ja pääsin huoneeseen käytävän varrelta. Todettuani jääväni henkiin, aloin mielenkiinnolla seuraamaan sairaalan päivystyshulinaa. Kiire oli kova ja potilaita enemmän kuin sairaalan omiksi tarpeiksi, viiveet siis tavallaan ymmärrettäviä, mutta siitä huolimatta ärsyttäviä ja monella olikin tunteet pinnassa. Keski-ikäisyys selvästi aiheuttaa äreyttä, kun taas vanhukset tuntuivat pysyvän samassa rauhan moodissa tunti toisensa jälkeen.

Ensimmäiset pari tuntia käytävän varrella jouduin kuuntelemaan keski-ikäisen miehen ärinää ja kiroilua, kuinka koko paikka pitäisi räjäyttää ilmaan tai polttaa maan tasalle. Suurin ongelma hänen kohdallaan vaikutti olevan nälkä. Herra oli ollut sairaalassa aamusta asti näkemättä vilaustakaan lääkäristä saatikka ruuasta vielä ilta kuudelta. "kyllä nämä nälkään tappaa jos eivät muuten onnistu" lausahdus kajahti monta kertaa. Siippa on ollut aikanaan samassa paikassa samanlaisessa tilanteessa. Hän ratkaisi ongelman tilaamalla paikalliselta yrittäjältä pitsan. Kanssapotilaat olivat ihmeissään pitsalähetin kysellessä verhojen väleistä, minne tuli tuplasalami. Sairaalan tuhoamissuunnitelmiin en yhdy (vaikka jotain asioille olisi tarpeen tehdä), enkä loppujen lopuksi uskaltanut vinkata pitsan tilauksestakaan, sen verran olivat herran hermot kireällä.

Huoneessa verhonaapurini olivat näitä kypsemmän iän edustajia ja olinkin ylivoimaisesti nuorin meidän jengistä. Erään hyväntuulisen mutta erittäin huonomuistisen rouvan juttelu piti mielen virkeänä ja illasta ei tullut tylsä. Erityisen mielenkiintoiseksi tilanne kehkeytyi, kun rouva viritteli napakymppi-tyylisen keskustelun verhon takana köllöttelevän lähes satavuotiaan papan kanssa. Pappa rouvan puheiden mukaan oli vain vähän vanhempi kuin rouvan oma isä, ja toteamus vahvistettiin kiljahtamalla "Olen doobi!". Syntymäpaikan tiedustelu sai rouvan hieman turhautumaan ja pappa joutuikin tyytymään vastaukseen "Oli nyt mikä tahansa, niin siellä minä olen syntynyt!".

Kaikki hauska loppuu kuitenkin aikanaan ja tässä tapauksessa hyvä niin. Illan mittaan kävi ilmi, että joka ikisellä seniorilla huoneessa oli influenssa. Ihan kohta on luvassa Rytmirouvan odotettu lomareissu ja pyysinkin iltapalaksi käsidesiä, voitte olla varmoja, että käytin sitä runsaasti ja kaikkialle, harkitsin myös hampaiden pesua käsidesillä mutta hylkäsin ajatuksen pienen pohdinnan jälkeen.

Lähes kuuden tunnin makoilun jälkeen tapasin vihdoin ihan oikean lääkärin, joka suostui päästämään minut kotiin. Lääkäri oli huonommassa kunnossa kuin monet potilaat ja säälin tunne läikähteli rinnassa lääkärin todetessa, että hän on niin väsynyt, ettei oikeastaan jaksa miettiä mikä minua vaivaa. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat kokeet ja testit oli toki tehty, mutta ilmeisesti muu aivotyö ontui. Jälkikäteen ajatellen ja voinnin uudestaan huonontuessa, tuli kyllä mieleen lääkärin hieman ajattelematon lausahdus. Olisiko kuitenkin pitänyt jaksaa...

Olen välillä selaillut ja lueskellut vanhoja postauksiani ja nyt kun tämä saadaan vielä kirsikaksi kakkuun, voin todeta, että Rytmirouvan elämä ei ole kovin tylsää eikä jännitystäkään puutu, mutta totta vieköön, vähempikin riittäisi. Ja voitte olla varmoja, että saatte vain pintaraapaisun tämän puuhamaan elämästä.



  • Comments(1)//www.munaravia.fi/#post114

Kaikki keinot sallittuja

HevoshommiaPosted by Rytmirouva Sat, March 10, 2018 09:45:40
Vihdoin ja viimein alkuviikosta on tosiostaja tulossa paikan päälle katsomaan varsaa. Ei siis mikään renkaanpotkija eikä sinkkunaisten saalistaja vaan ihan alan ammattilainen ja vieläpä aika arvostettu sellainen. Nyt vaan ankarasti mietin viime hetken mahdollisuuksia myynnin varmistamiseksi.


Tuotehan on kunnossa, oripoika on kaunis kuin karamelli, ravaa niin kuin vain kunnon ravihevosen kuuluu ravata ja käytöskin on kelvollista, ainakin 2-vuotiaaksi juuri puberteettiin kääntyväksi miehenaluksi. Selvästi on kuitenkin havaittavissa pientä turhautumista ja joutenolo saisi jo riittää, minä en edelleenkään aio pyörtää kielteistä päätöstäni ravihevosen treenamisen suhteen ja aion tavalla tai toisella saada konin kaupaksi, mielellään heti alkuviikosta.

Ulkomuodon kohentaminen harjaamalla ja kiillottamalla on itsestäänselvyys, muita mahdollisia tapoja ostajien hurmaamiseksi onkin sitten rajallinen määrä. Tosin sain erään idean, kun ystäväni kertoi minulle urbaanilegendaksi jo muodostuneen tarinan naisesta, jolla oli edessään jokavuotinen gynekologin tarkastus. Tarkistettavan tuotteen huolellinen puhdistus tietenkin kuuluu asiaan ennen pukille kipuamista ja naista vähän hämmästytti tohtorin leveä hymy työn ääressä. Myöhemmin kävi ilmi, että peseytymisen jälkeen käytetty pyyhe ei ollutkaan puhdas, vaan teinityttären käytön jäljiltä se olikin sisältänyt huomattavan määrän glitteriä ja kimalletta. Kimaltava ja välkehtivä toosa oli varmasti piristänyt lääkärin päivää. Tästä tarinasta sain kuitenkin ajatuksen glitterin käytöstä, hepan hanurissa se toki menee hukkaan, mutta ehkä harjaan ja häntään? Jos vielä laitan ison rusetin vatsan ympärille ja piirrän kultamaalilla sydämiä lautasille niin homma on taputeltu, vai mitä?

Jos näistä toimenpiteistä huolimatta kaupanteko ei ota onnistuakseen, on otettava järeämmät aseet käyttöön. Ostajat ovat pitkästä matkasta ja traileri onkin varmuuden vuoksi mukana. Perheen kanssa on laadittu huolellinen suunnitelma, jonka avulla lastaan tyttären kanssa hevosen koppiin, sillä aikaa kun Insinööri harhauttaa ostajat keittämällä kahvia. Huomio on taatusti pois hevosista ja pihan tapahtumista kun Insinööri laittaa starwars-tunnarin soimaan ja lasipallon ryllyttämään (lue postaus "Keitä keitä kahvinkeitin, jos et ymmärrä). Kahvista ja kahvinkeitosta huumaantuneet ostajaparat eivät varmasti huomaa ylimääräistä kyytiläistä ja vihdoin koni on myyty tai ainakin toimitettu eteenpäin.

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, kuten kaikki tietävät, joten lähdenkin tästä täyttämään kauppakirjoja odottamaan allekirjoitusta. Sen jälkeen suuntaan lähimpään tiimariin ja tyhjennän koristenauha- ja kimallehyllyt. Aurinkoista ja kimaltavaa viikonloppua itse kullekin 😊



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post113

Aamulypsy

LehmätPosted by Rytmirouva Thu, March 08, 2018 17:16:29
Minulle melko harvoin osuvat lypsyvuorot napsahtivat kohdalle tänään ja huomenna. Tykkään aamuista ja olen tavallaan aamuvirkku, mutta kaikki ennen kuutta on yötä, kello viidellä ei ole mitään tekemistä aamun kanssa ja herätyskellon soitto on silkkaa painajaista. Aamupalan ja kahvinkeiton voi unohtaa, haahuilen tukka pystyssä ja kompastelen silmät rähmässä navetalle. Lypsytyö itsessään on ihan mukavaa, kunhan ensin herää ja homma muuten toimii. Aika usein ei toimi. Etenkään tänä aamuna ei toiminut mikään.


Homma lähti menemään pieleen heti ensimetreiltä, pukeutumistilan ovenkahvan jäädessä käteen, arvasin että aamusta tulee huono. Liekö sitten itse aiheutin pirujen maalaamisella synkeän aamun, mutta lypsytyö tuntui kivireen vetämiseltä ja aamu pitkältä kuin nälkävuosi. Lehmillä tuntui olevan kovasti jotain minua vastaan ja olikin oikein virkistävää (heräsin) saada napakka potku sorkasta suoraan ranteeseen heti ensimmäisenä aamukuudelta. Olisin hyppinyt kivusta mutta en uskaltanut kaatumisen ja pahempien vaurioiden pelossa, tyydyin päästelemään voimasanoja ja roikottamaan kättä hetken aikaa hyödyttömänä mukana. Lypsäminen on tosi kätevää yhdellä kädellä. Ilmeisesti kanssasisaret sisuuntuivat kielenkäytöstäni ja yrittivät saada lisäosumia Rytmirouvaan, normaalisti meillä on superkiltit ja mukavat lehmät, eikä sorkkavaaraa ole. Tänään kuitenkin kapinamieli oli vallannut mansikit ja sain väistellä viuhuvia jalkoja tuon tuosta.

Automaatiolla toimivat portit lypsyboxeissa eivät tänään ymmärtäneet toimivansa automaatiolla, lehmiä tuli ja meni vääristä paikoista vielä väärempiin paikkoihin ja mielellään monta kerrallaan. Siinä vaiheessa kun eräs mansikki tuli peruuttamalla lypsyaseman portista sisään, harkitsin vakavasti takaisin nukkumaan lähtemistä.

Aamujumppa sujui lähes huomaamatta könytessäni lypsymontusta ylös vähän väliä selvittämään lehmäruuhkia ja joka kerta, kun ehdin portaat ylös, hujautti joku äpyli lypsykoneen potkaisemalla irti. Joten takaisin alas laittamaan kone kiinni ja uusi yritys. Kierre oli valmis. Työparini olisi toki auttanut, jos vaan olisin ensin ukrainaksi tai venäjäksi osannut apua pyytää.

Kolmen tunnin lypsyurakkaan mahtui tänä aamuna poikkeuksellisen paljon muitakin hankaluuksia. Sain rikkinäisestä vesipistoolista osumaa, unohtelin jotain "hana ja vipu- juttuja" ja radiosta tuli huonoa musiikkia. Kun viimein neljän tunnin monttuorjuuden jälkeen pääsin pois navetasta, kirkas kevätaurinko sai mielen piristymään. Sitä paitsi olisihan se voinut huonomminkin mennä, olisi vaikka mennyt pää poikki.



  • Comments(2)//www.munaravia.fi/#post112

Kaikki ei ole kaupan (onpas)

HevoshommiaPosted by Rytmirouva Mon, March 05, 2018 16:43:55
Taas sitä mennään, nimittäin hevosten myynnin ihmeelliseen maailmaan. Hengähdystauko johtui myyntikohteen kirurgisesta paikkailusta ja sairasloman ajan hioin taktiikkaa myynnin onnistumisen takaamiseksi. Nyt kuitenkin tulta päin ja hintojen polkuun, konista on päästävä eroon tavalla tai toisella. Harhainen ajatus kotitreenistä lähti kuin kuppa töölöstä, olen liian mukavuudenhaluinen ja laiskakin nykyään keskittymään ravihevosen treenaamiseen. Puhumattakaan itsesuojeluvaistosta, kaksivuotiaan orivarsan ajeleminen lähimetsissä ei ole ihan täysipäistä puuhaa.


Päätin aloittaa facebookista, laadin mielestäni oikein hyvän myynti-ilmoituksen ja lisäsin pariin alan ryhmään, tai oikeastaan vain yhteen täsmällisen oikeaan ryhmään, toisessa nimittäin myytiin maataloustarvikkeita. Ihan hyvältä ilmoitus kuitenkin näytti peräkärryjen, traktoreiden ja lumilinkojen keskellä. Tykkäyksiä alkoi satelemaan siihen malliin, että eihän tämä voi kuin onnistua! Peukkuja ja sydämiä roppakaupalla, kohta varmasti päästään kauppakirjan allekirjoitukseen. Vahdin kuin haukka puhelinta ja odotin messengerin kilkatusta kuin vatikaani sauhua valkoista. Ja voi ihmettä sitä ilon määrää kun ensimmäinen viesti saapui! Sinällään viesti oli pettymys, koska ostaja ei halunnutkaan ostaa, vaan vaihtaa. Siis haloo! En tosiaankaan halua ojasta allikkoon vaan kuivalle maalle, mielellään aina saharaan asti!

Seuraavia viestejä sainkin sitten odotella vähän pidempään, aina seuraavaan päivään saakka. Ostajaehdokas ei kysellyt hevosesta mitään vaan halusi tietää tallin sijainnin, innostuin kovasti mahdollisesta katsojasta ja kerroin paikkakunnan. Eipä aikaakaan kun puhelin kilahti lupaavasti ja olin valmistautunut antamaan ajo-ohjeita tallin pihaan. Yllätyksekseni ostaja halusi tietää olenko sinkku. No hitto, mitäs tähän nyt vastataan? Onko pieni valkoinen valhe paikallaan myynnin edistämiseksi ja jos on, niin mitähän Insinööri siihen sanoo? Päätin vastata rehellisesti ja kieltää olevani sinkku, vastaus "Voi harmi, oot tosi söpö" sai minut toki iloiseksi, mutta huomattavan paljon iloisemmaksi olisin tullut jos heppu vaan olisi ostanut sen hevosen.

Facebook näytti siis jäävän vain tykkäyksien ja sydämien arvoiseksi myyntipaikaksi, kunnes pari päivää myöhemmin puhelin soi! Kännykkä olikin jo lähes kasvanut kiinni hikiseen käteeni, niin uskolla olin sitä kantanut mukanani ja sehän kannatti. Tosin tämä ostaja ei tiennyt facebookista yhtikäs mitään, vaan oli kuullut myytävästä hevosesta jostain ihan muualta. Kauppojen teko on vielä kaukana, mutta olenpahan iloinen edes yhdestä tosissaan kiinnostuneesta ostajasta, ja siis tosissaan kiinnostunut hevosesta, ei hevosen myyjästä. Joten pitäkäähän peukut pystyssä ja toivokaa, että Rytmirouva saa talliin tilaa.



  • Comments(0)//www.munaravia.fi/#post111
« PreviousNext »