Munaravilla maaliin

Munaravilla maaliin

kirjoittajan kipuilua

Intohimona kirjoittaminen. Juttuja laidasta laitaan: karvakorvista, kaksijalkaisista, lenkkeilystä, maalaisidyllistä tai sen puutteesta, musiikista... lista on loputon, pääasia on kirjoittaminen.
https://www.blogit.fi/munaravilla-maaliin/seuraa

Tämäkin vielä

SekalaisetPosted by Rytmirouva Tue, March 13, 2018 11:50:44
Kaikkihan tietää ne lääkepakkausten pienen pienet varoitustekstit, ne missä mainitaan harvinaiset ja erittäin harvinaiset kyseisen lääkkeen sivuvaikutukset. Ne mitä ei yleensä huvita lukea tai jää koko lääke ottamatta. No arvatkaapa mitä, ne saattaa oikeasti toteutua jonkun kohdalla ja minuahan arpa suosi, kuinkas muuten. Olen nyt erityisen ilkeä bloggaaja ja jätän kertomatta mistä lääkkeestä on kyse, hyi minua ja koittakaa elää asian kanssa.


Tapahtumasarja sai alkunsa osuvasti apteekissa, rysähdettyäni naama edeltä tiskille, hätääntynyt farmaseutti soitti ambulanssin ja taas sitä mentiin! Selkä kunnossa, polvet priimana ja silti vilkkuauton kyydillä hoitoa saamaan.

Paikallisen lasaretin ensiavussa vierähti tunti jos toinenkin ja olenpa kerrassaan tyytyväinen, että suunniteltu hoitsun ura ei toteutunut. Ketään ei käynyt kateeksi, ei hoitajia, ei lääkäreitä ja kaikkein vähiten potilaita. Heittäkääpä villi arvaus, kuinka kauan kestää, että joku tulee tsekkaamaan potilaan voinnin kun ko. potilas on tuotu lanssilla ja suurin ongelma on ollut hengitysvaikeudet? Ei enempää eikä vähempää kuin 1,5 tuntia. Maalaisjärjellä voisi kuvitella, että joku ehtisi käydä tarkistamassa, että potilas esim. hengittää, mutta ehkä käytävien varsille sullotut potilasvuoteet olivat jonkinlaisen valvontakameran tarkkailussa. Siivooja kyllä hujahti ohi pari kertaa, ehkä hänen tehtävä oli moppauksen ohessa tarkistaa elävät ja kuolleet.

Ruuhkapaletti pyörähti kuitenkin viimein ja pääsin huoneeseen käytävän varrelta. Todettuani jääväni henkiin, aloin mielenkiinnolla seuraamaan sairaalan päivystyshulinaa. Kiire oli kova ja potilaita enemmän kuin sairaalan omiksi tarpeiksi, viiveet siis tavallaan ymmärrettäviä, mutta siitä huolimatta ärsyttäviä ja monella olikin tunteet pinnassa. Keski-ikäisyys selvästi aiheuttaa äreyttä, kun taas vanhukset tuntuivat pysyvän samassa rauhan moodissa tunti toisensa jälkeen.

Ensimmäiset pari tuntia käytävän varrella jouduin kuuntelemaan keski-ikäisen miehen ärinää ja kiroilua, kuinka koko paikka pitäisi räjäyttää ilmaan tai polttaa maan tasalle. Suurin ongelma hänen kohdallaan vaikutti olevan nälkä. Herra oli ollut sairaalassa aamusta asti näkemättä vilaustakaan lääkäristä saatikka ruuasta vielä ilta kuudelta. "kyllä nämä nälkään tappaa jos eivät muuten onnistu" lausahdus kajahti monta kertaa. Siippa on ollut aikanaan samassa paikassa samanlaisessa tilanteessa. Hän ratkaisi ongelman tilaamalla paikalliselta yrittäjältä pitsan. Kanssapotilaat olivat ihmeissään pitsalähetin kysellessä verhojen väleistä, minne tuli tuplasalami. Sairaalan tuhoamissuunnitelmiin en yhdy (vaikka jotain asioille olisi tarpeen tehdä), enkä loppujen lopuksi uskaltanut vinkata pitsan tilauksestakaan, sen verran olivat herran hermot kireällä.

Huoneessa verhonaapurini olivat näitä kypsemmän iän edustajia ja olinkin ylivoimaisesti nuorin meidän jengistä. Erään hyväntuulisen mutta erittäin huonomuistisen rouvan juttelu piti mielen virkeänä ja illasta ei tullut tylsä. Erityisen mielenkiintoiseksi tilanne kehkeytyi, kun rouva viritteli napakymppi-tyylisen keskustelun verhon takana köllöttelevän lähes satavuotiaan papan kanssa. Pappa rouvan puheiden mukaan oli vain vähän vanhempi kuin rouvan oma isä, ja toteamus vahvistettiin kiljahtamalla "Olen doobi!". Syntymäpaikan tiedustelu sai rouvan hieman turhautumaan ja pappa joutuikin tyytymään vastaukseen "Oli nyt mikä tahansa, niin siellä minä olen syntynyt!".

Kaikki hauska loppuu kuitenkin aikanaan ja tässä tapauksessa hyvä niin. Illan mittaan kävi ilmi, että joka ikisellä seniorilla huoneessa oli influenssa. Ihan kohta on luvassa Rytmirouvan odotettu lomareissu ja pyysinkin iltapalaksi käsidesiä, voitte olla varmoja, että käytin sitä runsaasti ja kaikkialle, harkitsin myös hampaiden pesua käsidesillä mutta hylkäsin ajatuksen pienen pohdinnan jälkeen.

Lähes kuuden tunnin makoilun jälkeen tapasin vihdoin ihan oikean lääkärin, joka suostui päästämään minut kotiin. Lääkäri oli huonommassa kunnossa kuin monet potilaat ja säälin tunne läikähteli rinnassa lääkärin todetessa, että hän on niin väsynyt, ettei oikeastaan jaksa miettiä mikä minua vaivaa. Kaikki mahdolliset ja mahdottomat kokeet ja testit oli toki tehty, mutta ilmeisesti muu aivotyö ontui. Jälkikäteen ajatellen ja voinnin uudestaan huonontuessa, tuli kyllä mieleen lääkärin hieman ajattelematon lausahdus. Olisiko kuitenkin pitänyt jaksaa...

Olen välillä selaillut ja lueskellut vanhoja postauksiani ja nyt kun tämä saadaan vielä kirsikaksi kakkuun, voin todeta, että Rytmirouvan elämä ei ole kovin tylsää eikä jännitystäkään puutu, mutta totta vieköön, vähempikin riittäisi. Ja voitte olla varmoja, että saatte vain pintaraapaisun tämän puuhamaan elämästä.



  • Comments(1)

Fill in only if you are not real





The following XHTML tags are allowed: <b>, <br/>, <em>, <i>, <strong>, <u>. CSS styles and Javascript are not permitted.
Posted by Ajatustuulia Tue, March 13, 2018 14:12:01

Ai kamala! Olikohan tuo "meidän" lasaretin ensiapu, vai koskeeko kaikkia maamme ensiapuja sama kattava hoitomalli? Tuo pizzan tilaaminen on ainakin klassikko. :D

Ei saisi nauraa, mutta niin hauskasti tapahtumia kuvailet, että väkisinkin väänsi naaman hymyyn. :D

Mukavaa viikkoa, Rytmirouva. :)

N